Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli (Teos 2018)
Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorilla Janne Saarikivellä on valtava tietämys kielistä ja tuon tietomäärän hän lataa kirjaansa innokkaasti ja mukaansatempaavasti. Kirja vie mennessään ja lukija alkaa pohtia omaa sanailuaan, sanankäyttöään ja mieleen hiipii myös kysymys, onko suomen kieltä koskaan mahdollista kääntää riittävän vivahteikkaasti.
Koko kirjan läpikulkeva juoni on pohtia suomen kielen erilaisuutta toisiin kieliin verrattuna, tai itse asiassa kaikkien kielien erilaisuutta, kun niitä verrataan toisiin kieliin. Miksi meillä sanotaan näin mutta muualla noin?
Kun harmittaa, niin ketä harmittaa
Miksi meillä on esimerkiksi niin sanottuja impersonaalisia sanoja runsaasti, siis sellaisia kuin sataa tai harmittaa. Jos harmittaa, ketä harmittaa? Suomeksi sanotaan, että “tullaan, tullaan” mutta ei kerrota, kuka tai ketkä tulevat.
Ehkä haluamme pitää tekijät salaisuuksina ja antaa kuulijan itse pohtia, kenestä puhutaan. Saarikivi sanoo, että muissakin kielissä on samantyyppisiä ilmauksia mutta suomen kielessä näiden ilmauksien runsaus saattaa kertoa, että suomen kielessä suoria väitteitä halutaan mahdollisesti välttää.
Ylipäätään kirja vakuuttaa lukijan siitä, että kieli ja mieli kulkevat samaa rataa. Jos meillä kieliopissa on tiettyjä rakenteita, ne näkyvät myös tavassamme ajatella. Ehkä siis jokaisen kielen puhuja ajattelee eri tavalla aina sen mukaan, miten kunkin kielen kielioppi määrää.
Suomen kielessä on runsaasti merkitykseltään vähätteleviä sanapäätteitä, joita ei vastaavassa muodossa löydy monestakaan kielestä. “Kehnohko keitto” on helposti käännettävissä esimerkiksi ruotsiksi “ganska dålig soppa” mutta onko sisältö sittenkään sama.