Jussi Pekkarinen. Näin ja kuulin 2. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1933-1945 (Otava 2025). 371 s.
Kun tittelin alaotsikossa lukee ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi, kirjaa voi ajatella lääkkeeksi unettomuuteen. Kun alaotsikossa ovat myös vuodet 1933-1945, lääkkeestä tulee piriste.
Vuonna 1933 jo tiedettiin Josif Stalinin Neuvostoliiton väkivaltainen synkkyys. Adolf Hitlerin valtaannousu Saksassa toi lisää pohdittavaa, tiedonjyvien kaivuutta ja raportoitavaa Suomen lähetystöille erityisesti Euroopassa. Toki Washingtonissa ja Tokiossa seurattiin Euroopan tapahtumia.
Kun tietää mitä tuleman piti, on houkutus lukea lähettiläiden raportteja, Hyvä Veli -kirjeitä ja J.K. Paasikiven itsetietoisia ja murahtelevia päiväkirjamerkintöjä Tukholman-raporttiensa lisäksi, oman aikamme ja käytettävissämme olevan ympärivuorokautisen ja välittömän mediamyllytyksen jälkiviisaudella.
Viestintä oli hidasta
Viestintä kaikkiaan lähetystöistä pääkallopaikalle Helsinkiin oli kuriiripostissa hidasta myös rauhan aikana, suora sähköinen yhteys taas kallista. Lisäksi piti aina muistaa, että vieraisiin käsiin hetkeksikin jätetty materiaali salli vakoilun, samoin puhelinlinjojen ja sähkötyskanavien urkkiminen.
Kullakin lähettiläällä (kaikki luonnollisesti miehiä) oli omat kokemuksensa, verkostonsa, arviointikykynsä, ahkeruutensa ja kielitaitonsa.
Eroja oli, mutta Pekkarisen mukaan ulkomaan edustustojen toiminnan yleisarvosana on hyvä. Ja kirjassa Pekkarinen kommentoi ja luonnehtii understatementeillaan parhaimmillaan herkullisesti yhtä sun toista nuoren kansakuntamme edustajaa maailmalla.
Onneksi nyt ovat Euroopan unioni ja Nato. Kansainliitto toki oli mainettaan parempi, mutta Euroopan pienemmät valtiot eivät onnistuneet luomaan pysyvää keskinäistä turvallisuusyhteistyötä, ja kansainväliset järjestöt ovat isoimpien jäsentensä tai sen ulkopuolella olevien armoilla.
Euroopan mailla oli hampaankolossa historiallista kränää, kuten Puolan ja Liettuan tai Unkarin ja Romanian välillä, ja moni maa oli autokraatin johdossa. Kun natsi-Saksa, Mussolinin Italia ja Neuvostoliitto jyräsivät, Isot länsivallat Britannia ja Ranska näyttäytyivät liian myöntyväisinä.
Tieto etupiirijaosta tuli nopeasti
Maaliskuussa 1939 Yhdysvalloissa F.D. Roosevelt totesi lähettiläs Hjalmar Procopélle: ”’En tule lähettämään, kuten 1917-18, kahden miljoonan armeijaa Eurooppaan.” (Toisin sittemmin kävi.)
Elokuun lopulla Roosevelt kertoi samaiselle Procopélle Turkin kautta tulleesta vahvistamattomasta tiedosta, että Hitler ja Stalin olivat sopineet keskinäisestä etupiirijaosta, ja että Suomi jäisi Neuvostoliiton käsiin.
Procopé raportoi asiasta saman tien Helsinkiin, mutta korosti viestissään Yhdysvaltain ulkoministeriön rauhoittelevia näkemyksiä, ei Rooseveltin varoitusta, josta toki myös kertoi.
Muutamaa päivää tätä aiemmin Suomen Rooman-lähettiläs Harri Holma oli kuullut ”äärimmäisen pessimistiseltä ” Yhdysvaltain kollegaltaan, että natsi-Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluissa puhuttiin myös Suomesta. Hän raportoi pääasian Helsinkiin, missä ei reagoitu yhdysvaltalaisten varoituksiin.
Molotov-Ribbentrop-sopimus oli allekirjoitettu Moskovassa 23.8.1939.
Synkät ajat
1930-luvun eurooppalaisen politiikan synkentyminen näkyy lähettiläiden raporteissa ja kirjeissä pitkin mannerta ja vuosikymmentä, ja toisen maailmansodan puhjettua. Tuli mieleen voimakas lukukokemus 1980-luvun puolivälistä, kun J.K.Paaasikiven päiväkirjat 1944-1956 tulivat julki.
Tiedon hankkiminen oli suursotienkin välillä työlästä, vaikka tarmoa olisi riittänyt kontaktiverkkojen rakentamiseen, varsinkin jos asemamaa sattui olemaan Neuvostoliiton, Saksan tai Italian kaltainen diktatuuri.
Paikalliset virkamiehet toistivat hallinnon jargonia, tavallisten ihmisten kohtaaminen jäi vähäiseksi, muiden maiden diplomaateilla oli samoja tiedonmurusia ja huhuja, joita kierrätettiin. Voi tietysti olla niin, että Suomi oli sen verran pieni maa, etteivät isojen maiden viskaalit sen edustajalle katsoneet tarpeelliseksi rivien välissäkään liikoja avautua.
Mehukkaita yksityiskohtia
Pekkarinen on maustanut kerrontaansa erilaisilla ajan hengen yksityiskohdilla.
Saksalaisten miehitettyä Pariisin, lähettiläs Holma kertoi joulukuussa 1940 kuulleensa näiden marssimusiikkina muun muassa Porilaisten marssin Place de la Concordella.
Bukarestissa lähettiläs Ensio Hiitosen mielestä romanialaisilla on ”alkukantaisuudesta johtuva kehittymätön kansallistunto”. Tämä ei suinkaan ollut ainoa rasistinen näkemys, edustivathan Suomemme lähettiläät sentään edistynyttä, sivistynyttä ja ikivanhaa kulttuuria.
Joulukuussa 1940 Roomassa toiminut lähettiläs Onni Talas raportoi italialaisten mielialoista. Hyökkäys Kreikkaan ei ollut sujunut hyvin, ja kansalaiset olivat tyytymättömiä, erityisesti kun ravinnon saantiin tuli aukkoja.
”Mutta nyt on kajottu makarooniinkin…italialainen perhe, niin rikas kuin köyhäkin, ainakin lounaaksi syö makaroonia joissain muodossa, käsittää mitä tämän aineen rajoitus ja huonontaminen merkitsevät”.
Mutta oli Talaksen raportissa myös mielikuvitusta kutkuttava selitys Italian huonolle sotamenestykselle, mikä Iranin lähettilään mielestä oli osin Suomen syytä. Suomalaisten talvisodan henki kun oli antanut muillekin pienille kansoille, kuten kreikkalaisille, esikuvan sitkeästä kamppailusta.
Kirjaa lukiessa onkin kiintoisaa peilata sotien välisiä aikoja Euroopassa ja Yhdysvaltojen henkistä ilmapiiriä tähän päivään, vaikka yhdenmukaisuuksien kanssa kannattaa aina olla varovainen.
Washingtonissa Suomen lähettiläänä toimi vuonna 1936 Eero Järnefelt. Hän analysoi presidentinvaaleihin valmistautuvaa, ”huoletonta”, kameroiden edessä ”hymyilevää” Rooseveltia.
”Hän on kyllin varakas hälventääkseen epäluulot, että hän tavoittelisi presidenttinä omaisuuksia. On kohtalon ivaa, että republikaanit, jotka edustavat Yhdysvaltain rahamaailmaa ja ylimystöä, eivät kykene esittämään presidenttikandidaattia, joka kantaisi näitä avuja, jotka Rooseveltissa ovat onnellisella tavalla yhtyneet.”
Sodan jälkeen lähetystöverkko supistui
Suomen lähetystöverkko kutistui kahdeksaan jatkosodan jälkeen, kun yhdeksän maan pääkaupunkien ja Vichyn Ranskan edustustot pakotettiin tyhjiksi. Jäljelle jäivät Ankara, Bern, Buenos Aires, Lissabon, Madrid, Rio de Janeiro, Tukholma ja Vatikaani.
Euroopassa ja Atlantin alueella on paljon uutta ja muuttunutta, mutta on myös pysyvää: Maantiede ja itäisemmän Euroopan pelko Venäjä/Neuvostoliitto/Venäjästä. Ja suurimmat vallat noudattavat halutessaan yhtä vähän kansainvälisiä sopimuksia ja oikeutta vuonna 2025, kuin tekivät 1939.