Antto Vihma: Nostalgia. Teoria ja käytäntö. Teos. 2021. 278 s.
Me kaikki tunnemme nostalgiaa. Ainakin kun pääsemme ikään, missä jo on jotain, mitä haikailla.
Nostalgiaa on moneen lähtöön, kuten kertoo Antto Vihman helposti lähestyttävä, aatehistoriallisesti aihetta pohjustava teos.
Ja mikä on raikasta, nostalgiaa ilmentäviä esimerkkejä on paljon kirjailijoilta, runoilijoilta, taitelijoilta ja filosofeilta. Heiltä, joilla on taito tiivistää ja ilmaista ajan hyvä ja paha henki.
Nostalgia myy tuotteina, uudelleen toteutumattomina muistoina ja ideologisesti ladattuina, historiaa puleeraavina mielikuvina.
Nostalgiaa on yksinkertaisimmin vaikkapa vanhempia pop-ralleja soittava radiokanavana. (Missä vaiheessa biisi siirtyy nostalgialuokkaan???) Tällaisessa on kyse banaalista nostalgiasta, jolla on suuri ja kestävä kysyntä kuluttajamarkkinoilla.
Pohdiskeleva nostalgia on kirjan kolmesta nostalgian lajista nostalgiaa harjoittavalle haastavin. Se kolmas on populistien halajama, menneisyyspullasta rusinat poimiva entistävä nostalgia, mistä Vihma kirjoittaa eniten.
Lyhyesti sanottuna pohdiskeleva nostalgia on henkilökohtaista omien kokemusten ja muistojen eloon herättämistä, ilman tavoitetta rakentaa mennyttä uudelleen.
Vihma mainitsee erityisesti kotoaan pikkukylistä suurempaan maailmaan lähteneet ihmiset, kuten kanadalainen kirjailija Alice Munro, ja emigrantit menneisyyksineen, kuten Nobel-palkittu runoilija Joseph Brodsky.
Tämä nostalgia jättää menneisyyden avoimeksi ja hajanaiseksi, siis pohtivaksi.
Vihman mukaan täten menneisyys ”voi avata uusia polkuja ja muodostaa kuvia potentiaalisista tulevaisuuksista”. Se voi antaa sovelletusti ajatuksia ja käyttövoimaa nykypäivällekin, päinvastoin kuin entistävä nostalgia.