Antto Vihma: Nostalgia. Teoria ja käytäntö. Teos. 2021. 278 s.
Me kaikki tunnemme nostalgiaa. Ainakin kun pääsemme ikään, missä jo on jotain, mitä haikailla.
Nostalgiaa on moneen lähtöön, kuten kertoo Antto Vihman helposti lähestyttävä, aatehistoriallisesti aihetta pohjustava teos.
Ja mikä on raikasta, nostalgiaa ilmentäviä esimerkkejä on paljon kirjailijoilta, runoilijoilta, taitelijoilta ja filosofeilta. Heiltä, joilla on taito tiivistää ja ilmaista ajan hyvä ja paha henki.
Nostalgia myy tuotteina, uudelleen toteutumattomina muistoina ja ideologisesti ladattuina, historiaa puleeraavina mielikuvina.
Nostalgiaa on yksinkertaisimmin vaikkapa vanhempia pop-ralleja soittava radiokanavana. (Missä vaiheessa biisi siirtyy nostalgialuokkaan???) Tällaisessa on kyse banaalista nostalgiasta, jolla on suuri ja kestävä kysyntä kuluttajamarkkinoilla.
Pohdiskeleva nostalgia on kirjan kolmesta nostalgian lajista nostalgiaa harjoittavalle haastavin. Se kolmas on populistien halajama, menneisyyspullasta rusinat poimiva entistävä nostalgia, mistä Vihma kirjoittaa eniten.
Lyhyesti sanottuna pohdiskeleva nostalgia on henkilökohtaista omien kokemusten ja muistojen eloon herättämistä, ilman tavoitetta rakentaa mennyttä uudelleen.
Vihma mainitsee erityisesti kotoaan pikkukylistä suurempaan maailmaan lähteneet ihmiset, kuten kanadalainen kirjailija Alice Munro, ja emigrantit menneisyyksineen, kuten Nobel-palkittu runoilija Joseph Brodsky.
Tämä nostalgia jättää menneisyyden avoimeksi ja hajanaiseksi, siis pohtivaksi.
Vihman mukaan täten menneisyys ”voi avata uusia polkuja ja muodostaa kuvia potentiaalisista tulevaisuuksista”. Se voi antaa sovelletusti ajatuksia ja käyttövoimaa nykypäivällekin, päinvastoin kuin entistävä nostalgia.
Nostalgiaa jo 1600-luvulta lähtien
Terminä nostalgia muotoutui 1600-luvun lopulla kreikan kielen sanoista nostos eli kotiinpaluu, ja álgos eli kipu. Alkujaan nostalgia olikin lääketieteellinen diagnoosi, se kuvasi koti-ikävää.
Nykyään käsittämällämme tavalla poliittinen ja historiallinen nostalgia ’syntyi’ 1800-luvun alussa.
Ei ole sattumaa, että Ranskassa oli ollut sitä ennen vallankumous. Eurooppa kaupungistui ja teollistui 1800-luvulla. Aatekentällä valistus sai haastajan romantiikasta, jolloin ryhdyttiin myös arvioimaan omaa ja mennyttä aikaa, jälkimmäisen hyväksi.
Alkoi ihmisiä hämmentävä tekninen, sosiaalinen ja kulttuurinen modernisaatio, jonka vauhdissa tuntui olevan vaikea pysyä.
Toissa vuosisadan hämmennys kuulostaa tutulta. Vauhtia ja muutoksia piisaa yhä, nyt myös erityisesti teknologiassa tekoälyineen. Tämä läpäisee arkemme tavoilla, joita emme edes huomaa tai mieti, kunnes laitteet ja sovellukset tökkivät tai ovat vaikeita käyttää, tai uhkaavat työpaikkoja.
Somemeuhkaamisessa ja parlamenttisaleissa äänekkäät populistioikeistolaiset tai ”autoritaarinen populismi” eivät keksineet ajatusta nykyajan kulttuurisesta” mätänemisestä”. Termiä viljeltiin jo yli 200 vuotta sitten, samanlaisissa yhteyksissä.
Entistävä nostalgia ja uhriutuminen
Tuo kolmas ja vihan lihaksiaan pullisteleva nostalgia, entistävä nostalgia ”ilmaisee uhriasemaa ja edustaa uhrina olemisen kulttuuria. Jossakin on käynnissä jokin uhkaava ideologinen operaatio”, Vihma kirjoittaa.
Ennen todella oli paimenkedonmaisen aurinkoinen auvola, missä kaikilla ja kaikella oli hierarkkinen, ennalta säädetty paikkansa ja aikansa. Jumalaa pelättiin, ulkopuolelta tulleita mulkoiltiin vihaisesti. Vihman sanoin: myyttinen käsitys menneisyydestä.
Tätä korostaa jopa epätoivon tunne liberaalin länsimaisen demokratian ajamista – heidän mielestään harhautuneista – arvoista, kuten seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeudet, tai vaikka ilmastonmuutos, kun bensan hintakin se aina vaan kallistuu.
Rappio ikääntyvässä, aiemmin maailmanhegemonisessa lännessä, minne autoritaaristen populistien ja rasistien mielestä vyöryy ei-meikäläisiä, välineenä hukuttaa kristillisyyteen ja vakaisiin hierarkioihin pohjautuva kulttuurimme.
Brexit, Trump, AfD ja persut
Vihma analysoi entistäjiä neljän tutun esimerkin avulla: brexitläinen Britannia, Donald Trumpin manifestoima Yhdysvallat, äärioikeistolaisen AfD-puolueen Saksa, ja meillä perussuomalaisuus vennamolaisuudesta Timo Soinin kautta nykypersujen maahanmuuttajavihamielisyyteen.
Esimerkit ovat tuttuja, ja konkretisoivat oivallisesti Vihman aatehistoriallista pohdintaa.
Tämän arvion kirjoittaja piti erityisesti kolmen erilaisen nostalgiatyypin erittelemisestä. Nostalgia ei ole vain pahasta, jos se toimii myös eliksiirinä uusille mahdollisuuksille.
Nostalgia toki voi viedä rahasi vaate- tai musiikkikaupassa. Mutta kaikesta epätoivosta huolimatta, se ei palauta mennyttä kulta-aikaa, koska sellaista ei ole koskaan ollut.
Voisi ajatella, että on yhä paljon ihmisiä, jotka elävät mielestämme nostalgisissa olosuhteissa: köyhissä mutta yhteishengen pyhittämissä maaseutuyhteisöissä, tai maissa, joissa selvän ja jäykän arvohierarkian takaa peritty tai kansalaisilta kysymätön valta. Tai teokratioissa tai vanhoillisissa uskonyhteisöissä, missä Jumalan sana on Laki.
Voi olla, että aika moni näissä olosuhteissa asuvista haluaisi nostaa kytkintä nostalgiasta, kun vain voisi.