Näinkö historiaa opitaan? Jukka Rantala & ryhmä. Gaudeamus 2020.
Muistatko vielä nuoruutesi kouluajan tylsät historiantunnit, jolloin päntättiin vuosilukuja ja erilaisten historian mahtimiesten nimiä? Historian opetus on saattanut muuttua noista ajoista mutta edelleen koululaisille opetetaan melko tarkkaan, mitä oppikirjaan on satuttu kirjoittamaan.
Faktatietoa toki tarvitaan mutta historian opetus voi olla muutakin, kuin joidenkin toisten päättämän "totuuden" siirtämistä uusille sukupolville.
Viisi yliopistotutkijaa ovat tehneet kirjan, jossa kritisoidaan nykyistä historianopetusta. Tämä ryhmä haluaa, että historian opiskelu ei olisi ulkolukua vaan eräänlainen prosessi, jossa koululaiset pyrkisivät pohtimaan historiallisten tapahtuminen taustoja ja syitä ja sitä kautta koululaiset "pääsisivät tekemään historiaa".
Lähteiden käyttö osaksi opetusta
Historianopetuksessa pitäisi ryhmän mielestä nostaa lähteiden eli historiallisen todistusaineiston käyttö keskiöön. Erilaisia historiallisia lähteitä pitäisi kyetä arvioimaan – tätä kutsutaan lähdekritiikiksi.
Lähteiden käyttö on tutkijoiden mukaan nykypäivänä entistäkin merkittävämpää, kun internet on täynnä valetietoa, mielipiteitä ja arvailuja. Tutkijat haluavatkin, että jo alakoululaiset osaisivat ainakin jonkun verran tarkastella historiatietoja lähdekriittisesti.
Kirjassa on useita esimerkkejä tällaisesta lähdekriittisestä ajattelusta. Ensimmäisenä esimerkkinä on niin sanottu pioneeri Pavlikin myytti. Kyseessä oli poika, joka neuvostomyytin mukaan ilmiantoi isänsä ja kulakkien vastavallankumouksellisen toiminnan ja joutui tästä syystä murhatuksi.
Neuvostoliiton romahdettua paljastui kuitenkin, että tarina oli neuvostovaltion propagandaa ja totuus tapahtumista hyvin toisenlainen. Myöhemmin tapahtumaan löydettiin jälleen uusia yksityiskohtia, jotka muuttivat tilanteen tulkintaa.