Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä (Aviador 2022) 294 s. (Suom. Vesa Tapio Valo)
”Tämän siitä sai kun kuvitteli että maapallo pyörii vain kun itse on sen pyörimistä katsomassa. Tämä naurettava tarve päästä itse paikalle!”
Ihmiskunnassa liene aina ollut ja on heitä, joilla on tarve elää elämänsä muiden nähden, kautta ja ensimmäisten joukossa. ’Fomo’ on tälle vain tuorein joksikin aikaa vakiintunut muoti-ilmaus.
Tuota naurettavaa tarvetta poti yllä romaanin päähenkilö Fabian. Tuuliajolla Berliinissä on Erich Kästnerin montaasimainen pätkä elämää sotien välisessä miljoonakaupungissa.
Kyse ei ole nostalgisesta haihattelusta tai esteettisestä, julman kiihkeästä Berliini-rekonstruktiosta. Kästner (1899-1974) kirjoitti romaaninsa kolmikymppisenä ennen Adolf Hitlerin valtaannousua.
Hänellä ei ollut historian taustapeiliä, johon heijastaa tieto tulevasta suursodasta ja tuhosta, jota ennen – jos ei nyt ainakaan ihmiskunta, niin moni suurkaupunki Berliini etunenässä – elämä piti laukaista hillittömäksi energiaksi ja orgiaksi.
”Pitelet tämän poltetun romaanin ensimmäistä suomennosta paraikaa käsissäsi”, teoksen elämänkitkeränmakuisesti suomentanut Vesa Tapio Valo kirjoittaa jälkisanoissaan.
Kästner todisti aitiopaikalla, kun natsien kirjarovio nieli teoksensa painoksia Berliinissä 1933. Rappiotaidetta siis, kansallissosialistien mielestä.
Ja onhan ulkopaikkakuntalaisen Fabianin ajelehtiminen kovasti berliinimäinen. Eroottista kiintymyksellistä rakkautta (muttei maksettua seksiä) ja tasapainoa hylkivä, ihmissuhteiden ja lihan nollasummapelilauta poliittisen kuohunnan ja talousvaikeuksien Euroopassa.
Valtaa arvostelevan raivon nyrkki tussahtaa plyysipehmusteeseen. ”Seurauksena oli pelkkä tussahdus.”
Suurkaupungissa kaikki on irti, elämä ihmisineen ottavat minkä irti saavat. Siinä ajassa sätkimme ja kärsimme me lukijatkin, sillä ihmistyypit eivät muutu, tai ota muuttuakseen. 28-vuotias Zachariaskin on kuin 2020-luvun väsymätön menestyspöhinäheikki.
Ei kuitenkaan joka askel, hengenveto ja miete ole vain kyynisyyttä: ystävyys - traaginen sellainen, satunnaisten vastaantulevien auttamista ja päinvastoin, äiti.
Fabianin unikuvissa Berliini on kuin Georg Groszin maalaukset.
Ja on valveolon havainnot ja kokemukset rahan groteskiudesta: Elokuvamogulin autoon ja kauheisiin alastomiin tekoihin antautuva nuori kaunotar, Fabianin ehkä se oikea rakkaus. Toisaalla paidankauluksesta ulos pursuava miehenniska naurattaa naisia. Kolmannessa suunnassa väijyy poikabordellin ylläpitäjäksi päätyvä, Fabianin omistukseensa haluava Moll.
Pois. Pois. Paluu kotiseudulle Leipzigiin ei suonut lepoa. Maapallo pyöri sielläkin, vaikka katkeran surullisesti hitaammin.
Kästnerin dialogi on metropolimaisen iskevää, kyynistä, ironista. Nopein nokkii hitaammat. Berliini avautuu ja elää maisemana ja aistikokemuksina.
Kästner asui itsekin Berliinissä, joten hän kirjoittaa kokemuksesta. Vesa Tapio Valo on laatinut mainiot selitykset sekä poliittiset ja kulttuurihistorialliset jälkisanat Kästneristä, Saksasta, Berliinistä ja käsillä olevasta romaanista.
Berliini-klassikon asemaan nousseen kertomuksen sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuosikymmen sitten.
Pitkää välituntia pitäneessä Euroopassa ”järkevät eivät pääse valtaan”. Vaikka teoksessa jo sutaistaan pöytäliinaan hakaristi, romaani ei ole ennuste. Kirjoittamisajankohdan takia se ei ole jälkiviisas.
Me puolestaan emme kykene lukemaan sitä ilman kuluneen lähes vuosisadan kauheuksia. Me tiedämme, mitä tuleman piti.
Teos ja suomennos ovat Eurooppaa eurooppalaisimmillaan, kaikilla kaupungeiksi sanottujen ihmiskekojen räikeyksillä, pimeillä kujilla ja yksinäisyyksillä.