Tim Marshall: Maantieteen vangit. Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Atena. 2018. 335 s. (Suom. Jaana Iso-Markku)
Kirjan alaotsikko on pötyä.
Edes kaikki maailman kartat yhteensä eivät kerro kaikkea maailmanpolitiikasta. Maailma ja maapallo (eli myös maantiede ja biosfääri) ovat liian monimutkainen ihmisyhteisöjen, niiden aikaansaannosten ja muun kuin ihmisluonnon kokonaisuus, jotta niitä voisi selittää tyhjentävästi kymmenellä kartalla, saatikka kymmenellä kirjalla tai tv-dokumentilla. Tai edes sadalla.
Muuten opus on tärkeää ja suositeltavaa luettavaa, jos haluaa ymmärtää lisää pysyvien, tai hyvin hitaasti muuttuvien, tekijöiden vaikutuksia politiikkaan ja olosuhteisiimme. Kirjan mukaan ”yksittäisillä valtiojohtajilla, aatteilla, teknologioilla ja muilla tekijöillä on oma osansa tapahtumissa, mutta ne ovat kaikki tilapäisiä tekijöitä”.
Johtajia tulee, maantiede pysyy
Trumpeja, Putineita, Xi’tä, Macroneja ja kansainvälisiä järjestöjä tulee ja menee. Meret, vuoret, joet ja tasangot ovat ja pysyvät, hän määrittelee. Tämä on pysyvien kansallisten etujen kirja.
Marshall ymmärtää geopolitiikan olevan maantieteen lisäksi myös ”ilmasto, väestörakenne, kulttuuriset alueet ja käytössä olevat luonnonvarat. Näillä kaikilla voi olla merkittävä vaikutus moniin sivilisaatiomme puoliin poliittisesta ja sotilaallisesta strategiasta yhteiskunnalliseen kehitykseen, mukaan lukien kieli, kaupankäynti ja uskonto”.
Strategista syvyyttä ja betonia
Betoni ja strateginen syvyys.
Näitä on muun muassa Yhdysvalloilla ja Venäjällä.
Molemmat valtiot ovat maantieteellisesti sellaisia, että niitä tai ainakin niiden sydänalueita on suhteellisen helppo puolustaa, muuten kuin ydinhyökkäyksiltä. (Kyberulottuvuuden vaikutuksista maantieteellisiin tekijöihin kirja ei syvästi pureudu.)
Ne ovat laajoja valtioita, joilla on omia luonnonvaroja.
Yhdysvaltain kohdalla on lisäksi työlästä edes kuvitella, että Kanada tai Meksiko haastaisivat sotaa supervallan kanssa. Yhdysvallat on myös siinä mielessä harvinainen, että merkittävä osa sen maantieteellisestä laajenemisesta on tapahtunut lompakkopolitiikalla; se on ostanut itseään suureksi (silloinen Louisiana, Alaska, Florida).
Marshallin mielestä Yhdysvallat pysyy vahvana, koska sillä on energiaa, se on suuri taloudessa, asevoimissa, koulutuksessa ja teknologiassa, eikä maa ikäänny väestöltään, kuten Eurooppa, Venäjä, Kiina ja Japani - toisin sanoen se houkuttelee siirtolaisia.
Kiina Venäjän kaukoitään
Venäjä on maantieteellisesti suurin. Marshallin mukaan Moskovaa kuitenkin kauhistuttaa Pohjois-Euroopan alanko, maantieteellinen osa Baltiassa, Puolassa ja Valko-Venäjällä, jonka läpi Kremlissä pelätään lännen tankkien vyöryvän koti itää. Sillä ei ole myöskään lämpimien vesien satamaa, josta olisi avoin pääsy merille.
Venäjän akilleenkantapää on sen Kaukoidässä. Siellä on vähän ihmisiä, ja naapurina eräs Kiina.
Kiina on historiassaan ollut hyökkäyksen kohteena, muun muassa mongolien ja Japanin. Valloittamalla esimerkiksi Tiibetin ja Xinjiangin se on hankkinut strategista syvyyttä. Väestöstä 90 prosenttia on han-kiinalaisia, ja han-kulttuuri dominoi maata. Kiinalaiset ovat myös yhä enemmän läsnä Venäjän idässä.
Kiinan kohdalla voi myös konkreettisesti ja ajankohtaisesti tuoda esiin kirjan yhden keskeisistä sanoista, jo yllä mainitun betonin. Sillä rakennetaan infrastruktuuria, myös sotilaallista sellaista.
Kiina valtaa luotoja betonilla
Kiina haluaa ylivallaksi Itä- ja Etelä-Kiinan merillä, ja vahvistaa asemaansa myös esimerkiksi Arabianmerelle asti. Se myös ulottaa rahoitus- ja infra-lonkeroitaan pitkin Aasiaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa.
Peking kiistelee alueen valtioiden kanssa esimerkiksi saariryhmien omistuksesta ja merenkulun hallinnasta. Niinpä Kiina on vaivihkaa betonilla ja suuruutensa röyhkeydellä merkannut aluettaan muun muassa ottamalla kiisteltyjä luotoja sotilaskäyttöönsä.
Kiinan roolin kasvu on saanut naapurimaat etsimään eduilleen tukea toisistaan, ja Yhdysvalloista, vaikka keskinäiset suhteet eivät aina olisikaan parasta laatua. Tästä esimerkkinä Etelä-Korea ja Japani, joiden yhteinen historia on verinen, tai entisten sotaosapuolten Yhdysvaltain ja Vietnamin välit.
Suomi mainittu, joukon jatkona
Pienen maan kansalainen etsii tällaisesta kirjasta kotimaataan. Ja Suomikin mainitaan, joskin joukon jatkona. Olemme riippuvaisia Venäjän maakaasusta, mahdollinen Nato-jäsenyys on Kremlille huoli, olemme myös arktisen alueen valtio.
Suomi on myös jäsenenä Euroopan unionissa, joka on historian saatossa poikkeuksellinen vapaaehtoinen itsenäisten valtioiden rakennelma.
Marshallin mielestä EU:ta uhkaa ”maantieteen kosto”, eli viime vuosien tapahtumat talouskriiseineen ja pakolaistilanteineen uhkaavat unionin pyrkimyksiä jäsenmaiden yhtenäisyyteen.
Hän pohtii, että Saksa saattaa lähestyä Venäjää, kun Brysselin-laivan rakenteet natisevat. Väestökin harmaantuu, ja sodanjälkeinen liberaali demokratia saa haasteita. Huolia on.
Britannian kohdalla on kiinnostavaa huomata, että Marshall löytää syylliset brexitiin päätyneeseen kansanäänestykseen kanaalin toiselta puolelta. Median rooli, suoranainen väärän tiedon jakaminen ja valehtelu, ja muu mediavaikuttaminen, eivät saa sijaa.
Politiikka muuttuu nopeasti
Tässä ehkä on kirjan heikoin kohta. Joissakin pohdinnoissa se on niin hetkessä kiinni, että poliittiset tilanteet ehtivät muuttua, tai ehkä ottaa (taas) uutta suuntaa.
Löytääkö Saksa Moskovan? Miten esimerkiksi etenevät erilaiset puolustushankkeet, vaikka Nato on yhä turvallisuuden tae. Turkin ja Venäjän välit eivät enää ole ”hyistä” vieläkin huonommat.
Kirjan viimeisin kartta on päämme päältä, jos niin voi sanoa. Nimittäin arktinen alue.
Marshallinkin mukaan hyisten maisemien ja vesien merkitys on jo kasvanut. Tämän Venäjä on oivaltanut muita paljon aikaisemmin. Washingtonilla ei sen sijaan ole minkäänlaista arktista strategiaa, hän väittää.
Kirjaa lukiessa voi miettiä, että ilmastonmuutos on seikka, joka ihmisten aikaansaannoksena, mutta käsistä karkaavana ilmiönä, on maantieteen veroinen tekijä.
Kartat ovat kirjassa välttämättömiä, ja niiden kohdalla kannattaa pitää kirjanmerkkiä. Kun ne vain vielä olisivat värikarttoja ja siten nykyisiä selkeämpiä, lukijaa hemmoteltaisiin toden teolla.