Kirja-arvio: Uudet silkkitiet – kenen ehdoilla?

Frankopanin sävy Aasiasta on optimistinen. Aasiassa eletään ”toivon aikoja”, valtiot pyrkivät yhteistyöhön, on syntynyt niin uusia järjestöjä kuin aloitteita, ja horisontissa siintää solidaarinen yhteinen tulevaisuus.

Rivien välissä hän moittii länttä lähes samaan hengenvetoon esimerkiksi siitä, että ”vain harvat kysyvät, mistä tulevat ne materiaalit, joihin tämä uusi digitaalinen maailma perustuu –”. Kiinasta tuleva.

Jos ei kysynyt 2018 (jota kyllä jo tehtiin), nyt kysytään ja haetaan kuumeisesti vaihtoehtoja. Kuten myös riippuvuudelle Kiinasta. Tästäkin on viime vuosina tullut tuttu teema. Aiemmin ei olisi noussut meteliä Saksan kaupasta myydä osa Hampurin satamatoiminnasta kiinalaisille.

Toivon aikojen taivaalle on noussut pilviä.

Koronapandemian jäljet tuntuvat vielä vuosia. Mutta Aasian sisäisessä kehityksessä Kiinan suunnan muuttuminen talouskehityksestä ideologisemmaksi turvallisuusvaltioksi (Hongkong, Taiwan, Etelä-Kiinan meri, uiguurit ja muut vähemmistöt) ei lisää solidaarisuuden tuntua naapurimaissa tai kaakkoisessa Aasiassa, missä lisäksi on omat kiinalaisvähemmistönsä, usein hyvissä poliittisissa ja taloudellisissa asemissa.

Länsimaissa ei ymmärretä Aasiaa riittävästi. Pelkkä avointen markkinoiden businessorientaatio ei riitä (eihän Kiinan markkinat edes ole haaveillun avoimet). Ymmärtämättömyyden voi tietysti kääntää myös toisin päin. Autoritääririssä yhteiskunnissa tieto kulkee kapeasti ja yhtä kaistaa. Toisesta lisää oppiminen on monisuuntaista.

EU:n saama huomio kirjassa on vähäistä, sillekin löytyy syitä. EU itse ei ole ollut tarpeeksi hanakka pitämään puoliaan, ja yhteisen Kiina-politiikan aikaan saaminen tuntuu erittäin vaikealta, vaikka herätty on. Kiina samaan aikaan pyrkii vahvistamaan kahdenvälisiä suhteita pyrkien lyömään EU:hun kiiloja.

Toisaalta Frankopan ei mainitse EU:n saavutusta, jollaisesta Aasiassa vasta haaveillaan: sisämarkkinat. Aseanit ja muut valtioiden väliset sopimukset, asiakirjat tai foorumit eivät pääse lähellekään tätä. 

Frankopan höykyttää erityisesti Trumpin Yhdysvaltojen toimintaa, ja arvostelua se tempoilevuudessaan syystä herättikin. Yhdysvaltoja ei voi edelleenkään jättää sivuun, onhan Tyynimeri sen toinen sinisen veden suunta Atlantin lisäksi. Mielestäni Frankopan kuitenkin tuhlaa liikaa aikaa Yhdysvaltoihin. Kirjassa on poliittisia tapahtumien ja kommenttien päiväperhoja, jotka tulevat ja menevät.

Aika syö yllättävän nopeasti tekstiä. ”On ensinnäkin ilmeistä, että Kiina on kaukana kumouksellisesta voimasta, joka pyrkisi horjuttamaan kansainvälistä liberaalia järjestystä”. Juuri päättyneen Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksen jälkeen Kiina ei ole kaukana tästä.

Kiina on vienyt maailmalle Vyö ja tie -hankettaan, vaikutusvaltaansa infrastruktuurien, kaupan ja kovienkin lainojen (ei siis rahalahjoitusten) avulla.

Frankopan ei ole naiivi, innostuksestaan huolimatta. Hän pohtii hankkeen hyviä ja huonoja puolia Kiinalle ja kohdemaissa. Nähtäväksi jää -tyyppiset fraasit toistuvat, koska hanke on niin suuri ja epämääräinenkin.

Suurelle yleisölle Frankopan löi itsensä läpi Silkkitiet-historiateoksellaan. Se oli selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin Uudet silkkitiet. Taitavan historioitsijan on helpompaa kirjoittaa lukijaa sivistävästi menneestä, kun menneet merkityksettömyydet voi karsia pois.  

Tässä kirjassa liikutaan paljon akselilla Kiina-Yhdysvallat, ymmärrettäväsi, koska ne ovat kaksi voimakkainta valtiota. Lukijana olisin kaivannut enemmän keskisen Aasian valtioiden näkymiä, tai Kiinan naapureiden asemaa. Kiinasta kun kirjoitetaan muutenkin paljon.

Tällä isolla maantieteellisellä alueella on oma dynamiikkansa, johon vaikuttavat Kiina, Venäjä, Intia, Iran ja Yhdysvallat, tai Turkki.

Myös aasialaisen valtion Venäjän rooli hyökkäyssodan aloittamisen jälkeen on esimerkki ennakkokäsityksistä ja todellisuudesta, ja näiden muuttujien mahdollisesta vaikutuksesta vuosikymmeniksi myös Aasiassa. (Frankopan on sen verran päivittänyt kirjaansa, että mainitsee tietyissä kohdissa sodan.)

Käsitykset Venäjästäkin ovat muuttuneet, erityisesti sen sotavoimiin liittyen. On paljastunut, että on yksi asia esitellä Punaisen torin sotilasparaatissa jyhkeitä sotakaluja, ja toista on korruptoituneet kulissit hajottanut sodan todellisuus. Hybridisodankäynnissä se toki on suurvalta.

Venäjän teknologinen takamatka kasvaa mm. pakotteiden takia, ja energiavaltana siitä tulee yhä riippuvaisempi Kiinasta. On vaikea nähdä, miten ”Moskova yrittää esiintyä luotettavana ja rauhoittavana voimana sekä puolueettomana kansainvälisenä erotuomarina.”

Venäjän naapurissa entiset neuvostotasavallat puolestaan hakevat uutta tilaa. Ne eivät kannata liput liehuen hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Kirjan lukujen Tie-teemaisen rakenteen takia asiahakusanasto olisi ollut paikallaan. Lukija löytäisi helpommin esimerkiksi Irania tai Turkkia käsittelevät kohdat.

Kannattaako kirja lukea? Kyllä. On parempi tunnustella polkuja, pysähtyä miettimään ja yrittää katsoa, mitä suon reunassa ehkä on. Yrittänyttä kannattaa kiittää, jälkiviisastelu on helppoa.

Teos on vakava yritys hahmottaa maailmanpolitiikan, -talouden ja kulttuuristen vaikutusten suuntia ja määriä. Niitä emme pääse pakoon, lännessä tai idässä, tai etelässä. Suotavaa tietysti olisi, että tämänkin kaltaisista kirjoista saataisiin suomennoksia nopeammin.