Kirja-arvio: Kuviotesti kertoo älykkyytesi – ja myös tyhmyytesi

Antti Kivimäen romaanin päähenkilön älykkyysosamäärä on 131 keskihajonnalla 15. Näin korkeaan älykkyyteen yltää vain kaksi prosenttia suomalaisista. 

Tällä älykkyysosamäärällä pääsee myös halutessaan Mensaan eli älykkäiden ihmisten yhdistykseen ja kirjan päähenkilö on tietenkin kyseisen yhdistyksen jäsen.  

Mutta tuoko älykkyys mukanaan onnistumisia, puolison ja hyvän ammatin? Sitä tässä poleemisessa kirjassa pohditaan monelta kantilta.

Antti Kivimäen kirja on toki romaani mutta se voisi olla myös romaanin muotoon puettu tietoteos. Kirjaan on upotettu todella paljon lainauksia ja viittauksia eri tietokirjoista, jotka käsittelevät älykkyyttä. 

Älykkyydestä kiistellään

Kirjan päähenkilön mukaan kohtuullisesti älykkäiden, siis ei Mensaan kuuluvien mutta keskimääräistä älykkäämpien, ihmisten ongelma on, että he eivät myönnä juuri älykkyyden avittaneen heitä eteenpäin elämässä, koska silloin pitäisi myös myöntää, että älyllä on päästy vain tiettyyn pisteeseen eikä siitä pidemmälle.

Äly ikään kuin naulitsee ihmiset tiettyyn paikkaan ymmärryksen janalla, joskin ahkeruudella tai laiskuudella voi olla sitten jonkin verran vaikutusta lopulliseen älylliseen sijaintipaikkaan. Ongelmaton ja realistinen suhde älyyn on kuulemma ihmisillä, joiden ÄO on alle 105 tai yli 125. 

Sen sijaan tyyppillisten korkeakouluopiskelijoiden (ÄO 110-120) suhde älyyn on angstinen, koska he kokevat kilpailevansa itseään älykkäämpien kanssa. Lisäksi tiedemaailmassa on ainakin amerikkalaistutkimuksen mukaan selvät älykkyyserot oppiaineiden välillä: älykkäimmät ihmiset löytyvät fysiikkaa, tähtitiedettä ja matematiikkaa opiskelevien joukosta, kun taas sosiologit, psykologit ja viestintäihmiset yltävät “vain” 114 tasolle. 

Älykäs jo lapsena

Mutta pitää muistaa, että nyt puhutaan kuitenkin romaanista, ei tietokirjasta!

Koko romaani alkaa lapsuuden koulukuvauksella, jossa päähenkilö oli kurottamassa maitotölkkiä ja kaatoi tämän takia vahingossa oman tyhjän mukinsa tarjottimelle. Opettaja nuhtelee, koska opettajan mukaan maito olisi voinut kaatua pöydälle, jos muki olisi ollut täynnä. Päähenkilö selittää, että jos muki olisi ollut täynnä, ei hän olisi kurottautunut ottamaan maitotölkkiä eikä maitoa olisi silloin tietenkään kaatunut pöydälle. 

Tästä syntyy väittely, jossa päähenkilö paljastaa opettajan tyhmyyden, mutta ei samalla ymmärrä, että opettajan auktoriteettiaseman takia päähenkilömme on jo ennalta tuomittu häviämään väittely. Tämän seurauksena päähenkilö alkaa riidellä ja saa jälki-istuntoa.  Älykkäälle ei siis käy älykkäästi vaan tyhmästi.

Päähenkilö riitelee myöhemminkin elämässään ja kirjan ideana onkin kuvata älykkään mutta sosiaallisesti enemmän tai vähemmän lahjattoman ihmisen elämää. Juuri näistä konflikteista nousevat kirjan hyvät tai nolot kohtaukset ja niitä lukiessa tyhmempikin lukija voi olla tyytyväinen älykkään ihmisen kohtaamista ongelmista.  

Kirja kertoo toki omaa tarinaansa mutta antaa mielestäni virheellisesti ymmärtää, että älykkäät ihmiset olisivat jotenkin lähtökohtaisesti sosiaalisesti lahjattomia ja kummallisia. Tosin tästäkin ajatelmasta esitetään tutkimustietoa (Stenberg). 

Vaikka olisi kaikesta älykkyyskeskustelusta eri mieltä tämän kirjan kanssa, sen ei kannata antaa häiritä lukuelämystä. ÄO 131 on nimittäin kohtuullisen vetävästi kirjoitettu kirja kiistelyä herättävästä aiheesta. Tosin välillä erilaiset teorioiden selittämiset puuduttavat ja tekevät tekstistä luentotyyppisen. Tämän puutteen tosin korvaa ehkä se, että kirjassa on seksiäkin sopivasti, vaikkakin hieman päälleliimatusti. 

Huumoria parinvalinnasta

Mukaan mahtuu paljon Solsidan-tyyppistä huumoria muun muassa parinvalinnasta. “Miehet treidaavat kumppanissaan älykkyyseroa ikäeroon keskimäärin kurssilla kaksi. Ääritapauksessa mies on 50 vuotta vanhempi ja 100 pistettä älykkäämpi.” 

Sairaaloissa on puolestaan tavanomaista, että kirurgimies on 20 vuotta vanhempi ja 40 pistettä älykkäämpi kuin sairaanhoitajavaimo. Tämä johtaa siihen, että naisten älykkäimmässä kymmenyksessä moni jää kumppanitta, koska riittävän fiksua miesseuraa ei ole tarjolla, romaani valistaa. 

Näiden tilastojen jälkeen onkin itsestäänselvää, että päähenkilön seurustelukumppani on selvästi nuorempi ja päähenkilön näkökulmasta tyhmähkö nainen, joka esiintyy pornolehdessä. 

Tyhmenevä työväenluokka

Päähenkilömme ahkeroi erilaisten älykkyyteen liittyvien artikkeleiden kanssa. Niitä hän yrittää saada julkaistuksi alan lehdissä, huonolla menestyksellä. Yhden artikkelin niin sanottu pääteesi on poliittisesti kuuma: Koska hyvinvointivaltio tarkoittaa sitä, että perhetaustan vaikutus yksilön pärjäämiseen minimoidaan, ajan oloon yhteiskuntaluokat eriytyvät toisistaan älyn suhteen. 

Ennen eri ryhmissä tai yhteiskuntaluokissa älykkäitä oli kaikissa ammateissa ja kaikilla luokkaportailla, päähenkilö selittää ja jatkaa, että ennen esimerkiksi työväenluokkaisuus esti monen terävän lapsen pääsyn koulutuksellisesti eteenpäin, joten tällaiset ihmiset kirjoittivat työväenkirjallisuutta, päätyivät paperikoneen hoitajiksi ja muodostivat siten sivistyneistön työväenluokan sisällä. 

Nyt työväenkodin fiksu lapsi päätyy professoriksi tai johonkin muuhun älyä vaativaan toimeen. Työväestö siis tyhmenee, kun fiksut kaikkoavat sieltä, päähenkilö selittää. 

Valttikortteja vai esteitä elämään

Älykkyydestä on kirjoitettu paljon tieteellisiä artikkeleita, kuten tätäkin kirjaa lukiessa huomaa. Suomessakin on kohistu muun muassa Tatu Vanhasen älykkyystutkimuksista, joissa eri maiden asukkaiden älyykkysosamääriä on verrattu keskenään ja päätelty siitä kansojen menestymistä. Tuloksia on epäilty ja/tai niitä on pidetty loukkaavina eri ihmisryhmiä kohtaan. 

Älykkyyteen ja sen tutkimiseen liittyy monia ongelmia. Vielä suurempia ongelmia tulee, kun tutkimuksista tehdään yksioikoisia johtopäätöksiä. Tämän takia asian käsittely romaanimuodossa on erittäin tervetullutta ja tämän kirjan tapauksessa jopa hauskaa. 

Sitä paitsi tässä kirjassa älykäs päähenkilö ei ole varsinaisesti menestynyt vaan melko tavanomaista elämää elävä keski-ikäinen mies. Jokainen voi pohtia kirjaa lukiessaan, onko äly antanut päähenkilölle valttikortteja vai esteitä elämänpolulle. Se selviää viimeistään kirjan lopulla tv-ohjelmassa, johon päähenkilö pyydetään kommentoimaan teemalla “Fiksut insinöörit, tyhmät humanistit?”