Kirja-arvio: Kuinka huonosti käyttäytyviä kiinalaiset todella ovat?

Toimittaja Mari Mannisen Kiinalainen juttu on hieno, tiivis yleisesitys Kiinan historiaan ja nykypäivään. Ideana on kumota monia länsimaalaisten uskomuksia tai myyttejä Kiinasta ja kertoa, miten asiat todella ovat.

Konsepti toimii osittain mutta oletanpa, että osa Mannisen kertomista, kumoamista vaativista myyteistä on ainakin valistuneen lukijan mielessä kumoutunut jo paljon ennen tämän kirjan julkaisemista.

Esimerkiksi monikaan Suomessa ei varmaan usko, että yltiökapitalistinen Kiina olisi edelleen kommunistinen maa, vaikka kommunistinen puolue maata hallitseekin. Kyseistä "myyttiä" kommunistisesta Kiinasta tuskin tarvitsee lähteä kumoamaan, kun sellaista myyttiä ei ole ymmärtääkseni olemassakaan.

Rohkenen olla myös toista mieltä väitteestä, jonka mukaan tietämyksemme Kiinasta on kymmenien vuosien takaa, ehkä jopa koulukirjoista, kuten Manninen väittää. Kiinasta kerrotaan lähes päivittäin tiedotusvälineissä, joten tiedot nykypäivän Kiinasta ja sen vaurastumisesta ovat varmasti täälläkin tiedossa. Mutta aina voi toki tietää lisää ja siihen tämä kirja on oiva apu.

Kiinassa puolue määrää historian

Kirjassa kerrotaan monista myyteistä, joita on hyväkin lähteä purkamaan. Ensimmäisenä myyttinä Manninen esittää, että "Kiinalla on 5000-vuotinen historia". Manninen sanoo suoraan, että ei pidä paikkaansa, että Kiinalla olisi esimerkiksi pidempi historia kuin Euroopalla.

Kiinassa oli pitkään puhuttu 3000-vuotisesta tai 4000-vuotisesta historiasta mutta Mannisen mukaan hokema 5000-vuotisesta historiasta syntyi ilmeisesti vasta 1990-luvun lopulla. Tuolloin Kiinan silloinen johtaja Jiang Zemin vieraili Egyptissä ja hänelle esiteltiin maan historiaa. Kiina halusi, että sillä on vielä Egyptiäkin vanhempi historia, joten Kiinassa ryhdyttiin puhumaan 5000-vuotisesta historiasta. Ehkäpä tämä kertoo, että suurikin maa voi kärsiä alemmuuskompleksista.

Manninen kertoo historiaa käsittelevässä luvussa, kuinka Kiinan kommunistinen puolue on vääristellyt historiaa oman mielensä mukaisesti. Samanlainen vääristely on jatkunut tähän päivään saakka ja kommunistinen puolue vahtii historian "oikeaa tulkintaa" intohimoisesti. Näinhän monissa epädemokraattisissa maissa tehdään.

Edes suuren harppauksen nimellä tapahtunutta kymmeniä miljoonia ihmistä tappanutta Maon modernisaatioprojektia ei vieläkään käsitellä Kiinassa rehellisesti vaan itse aiheutettu nälänhätä selitetään huonoilla säillä.

Taivaallisen rauhan aukion väkivaltaisia tapahtumia vuonna 1989 ei puolestaan ole hyväksytty ollenkaan tapahtumaksi, josta kansalle pitäisi kertoa. Internetin hakukoneetkaan eivät Kiinassa löydä viittauksia tapahtumaan toisin kuin meillä länsimaissa.

Politiikkaa pitkällä tähtäimellä, tai ei ehkä sittenkään

Kun puhutaan pitkistä ajanjaksoista, tapana on myös sanoa, että Kiinassa suunnitellaan politiikkaa sadan vuoden tähtäimellä ja ylipäätään koko ajattelu perustuu ylisukupolviseen pohdintaan. Tätäkin myyttiä Manninen lähtee purkamaan.

Tunnettu anekdootti kertoo kuinka vuonna 1972 Kiinan pääministeri Zhou Enlai arvioi Ranskan vierailullaan vuoden 1789 suurta vallankumousta sanomalla, että sen vaikutuksia on vielä liian aikaista arvioida. Tämän lausuman uskottiin kuvaavan kiinalaista ajattelua, jonka mukaan on turha arvioida parin sadan vuoden takaisia tapahtumia, koska niistä on kulunut niin vähän aikaa.

Paikalla olleen amerikkalaisdiplomaatin mukaan Zhou viittasi kuitenkin Ranskan vuoden 1968 mellakoihin eikä vallankumoukseen. Manninen ja hänen haastattelemansa tutkija Mikael Mattlin sanoo, että kyse on orientalismista, kun haluamme ajatella kiinalaisten ajattelevan kauaskantoisesti.

Kiinalaisten käytöstavat kummastuttavat

Kirjassa puhutaan paljon myös kiinalaisesta kulttuurista, Kiinassa puhutuista kielistä tai murteista ja ruoasta. Varsin ajankohtaiseen teemaan kirjassa sohaistaan, kun siinä kerrotaan kiinalaisten käytöstavoista.

Kiinalaisten lisääntyneen matkailun myötä länsimaisissa tiedotusvälineissä on kerrottu, kuinka kiinalaisturistien käytös saattaa yltyä barbaariseksi. Eräskin kiinalaisturisti kun kakatti lastaan metroasemalla, toinen bussissa ja kolmas lentokoneen käytävällä.

Tähän kirjaan ei ole vielä ehtinyt kiinalaisturistien kummallinen videoitu tempaus ruotsalaishotellin edustalla ja siitä inspiroitunut Ruotsin tv:n satiirivideo, joka aiheutti anteeksipyyntövaatimuksen Kiinan lähetystöltä.

Kiinassa valtio on järjestänyt käytösohjekampanjan kansalaisilleen. Manninen kertoo, että tunnetuimmassa ohjelmassa piirretyt pandat sikailivat Australiassa, piirtelivät graffiteja seiniin ja virtsasivat kadulle. Kampanja neuvoi, että näin ei pidä käyttäytyä. Kiinalaisturisti voi päätyä mustalle listalle omassa maassaan ja listalle joutuneen ulkomaanmatkat voivat tyssätä vuosiksi.

Manninen oikoo myös sellaisia myyttejä kuin että Kiinassa sai pitkään tehdä vain yhden lapsen. Poikkeuksia oli nimittäin paljon. Tai että kaikki kiinalaiset olisivat lyhyitä tai että Pekingin ilmansaasteet olisivat pahimmat maailmassa.

Myytti siitä, että tiibetiläiset olisivat rauhaa rakastavaa kansaa, kumotaan myös. Tosin en tiedä, ajattelevatko suomalaiset, että tiibetiläiset olisivat jotenkin erityisen rauhaa rakastavia. Eikö länsimaisessa todellisuudessa yleensä ajatella, että Kiina on vallannut Tiibetin ja on alistanut alueen kansalaiset omaan valtaansa. Tämä on mielestäni kuitenkin eri asia kuin tiibetiläinen mahdollinen rauhallisuus tai rauhattomuus.

Kansalaisjärjestöt toimivat mutta toisella tavalla

Mielenkiintoisinta antia kirjassa ovat kuvaukset kansalaisjärjestöjen toiminnasta. "Myyttien vastaisesti" kansalaisjärjestöt saavat kyllä toimia Kiinassa mutta toimintatapa on erilainen - sanoisinko keskusteleva.

Mannisen mukaan tämä toimintatapa kantaa myös hedelmää. Esimerkiksi erilaiset luonnonsuojelujärjestöt Greenpeace mukaanlukien eivät osoita mieltään vaan pyrkivät muuttamaan politiikan suuntaa tutkimuksilla ja dialogilla. Mutta samalla kun luonnonsuojelujärjestöt näyttävät olevan jollakin tapaa viranomaisten hyväksymiä, demokratiaa vaativat järjestöt ovat ehdottomassa pannassa. Kommunistinen puolue ei halua, että sitä haastetaan millään tavalla.

Kiinalaisen internetin ihmeellinen maailma

Vaikka media on valtiollinen ja sensuroitu, internet on tuonut kiinalaisten elämään sosiaalisen median myötä uusia ulottuvuuksia. Mannisen mukaan somessa voi "keskustella periaatteessa kaikesta, jos aihe ei ole kielletty - tai siihen asti kunnes siitä tulee kiellettyä".

Politiikastakin voi kirjoittaa jopa kriittisesti, jos osaa pelin säännöt eli puoluetta ei saa suoraan haastaa. Manninen kuvaa myös sitä valtavaa sensuuriarmeijaa, joka poistaa puolueen kannalta huonoja somepostauksia ja toisaalta osallistuu keskusteluihin kommunistisen puolueen näkökulmaa puolustaen.

Mannisella on useita huvittavia esimerkkejä Kiinan nettisensuurista. Sensuuri nimittäin poistaa viestejä, joissa käytetään tiettyjä kiellettyjä sanoja, kuten "demokratia" tai "oppositio". Osa sanoista joutuu tilanteen muuttuessa kiellettyjen sanojen listalle. Kun Kiina muutti lakejaan niin, että Xi Jinping voi halutessaan hallita pitempään kuin kaksi viisivuotiskautta, sana "keisari" päätyi kieltolistalle.

Kun sana joutuu pannaan, kiinalaiset netinkäyttäjät keksivät kiertoilmauksia. Xin vallan lisääntymisen tiimellyksessä kiellettiin sana "nousta valtaistuimelle", jolloin nettikansa alkoi käyttää "nousta lentokoneeseen"-ilmaisua. Nalle Puhista ei saa twiittailla olenkaan, sillä presidentti Xistä käytetään yleisesti nimeä Nalle Puh. Manninen listaa muitakin päättömyyksiä, joita sensuuriviranomaiset joutuvat koko ajan kehittämään.

Kaiken kaikkiaan Mari Mannisen tietokirja on erinomaisen hyödyllinen ja kiinnostava katsaus nyky-Kiinaan ja kiinalaisuuteen. Kiinalaisen keskiluokan lisääntynyt turismi johtaa siihen, että meidän suomalaistenkin on hyvä tietää enemmän kiinalaisten ajatusmaailmasta. Kirjassa huomautetaan armollisesti, että jos me emme tiedä kovinkaan paljon kiinalaisista, niin eivät hekään tiedä juuri mitään suomalaisista.