Stefan Aust ja Adrian Geiges: Uusi keisari Xi Jinping. (Bazar 2022) 286 s. (suom. Sari Ristolainen)
Kiinassa koronapandemian lähtiessä leviämään kotikonnuilla ja maailmalla maan toimia ällisteltiin pitkään. Miten tehokkaasti kaikki suljettiin, sairaaloita rakennettiin, ja rokotteita lennätettiin eri puolille maailmaa.
Yksipuoluetotalitaristinen meno tuntui viehättävän, vaikka sitten nenää pidellen, siellä sun täällä ulkomailla. Kun demokratioissa vielä pähkäiltiin, Xi Jinping joukkoineen toimi.
Nyt maailma näyttää erilaiselta. Kiinalaisten rokotteiden teho ei näytä oleva länsimaista tasoa (eivätkä ne kelpaa lukuisille kiinalaisille). Kun muu maailma porhaltaa jo eteenpäin koronavirus osana arkea, Xi ja puolue ovat liemessä viruksen kanssa. Moni kiinalainen on kypsä rajoituksiin, mutta viruksen leviäminen aiheuttaisi paljon vahinkoa, koska laumasuojaa ei ole päässyt syntymään.
Tämä sama tiukan komennon houkutus pätee saksalaisten toimittajien Stefan Austin ja Adrian Geigesin kirjaan Xistä.
Teoksen alkusanoja seuraava luku on kirjoitettu vaiheessa, jolloin Kiinan koronasulut mitä ilmeisimmin tehosivat. (Kirja ilmestyi saksaksi 2021). Mutta ainakin suomenkieliseen painokseen on lisätty jälkeenpäin lähes sivun verran tekstiä, jolla kirjoittajat jarruttelevat omaa vauhtiaan.
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Erityisesti, kun yhteiskunta on salaileva ja tukahduttaa vähäisetkin vastalauseet.
Se näkyy myös kirjoittamisessa Kiinan strategisen talousmahdin vääjäämättömässä, yhä vain syvemmälle ja laajemmalle ulottuvien lonkeroiden ulottautumisessa kaikkialle maapallolla.
Kiina yhä investoi, mutta monet arviot kuuluvat, että Kiinan sijoitukset ulkomaille ovat muuttamassa varovaisemmiksi. Vyö ja tie -suunnitelma ei olekaan niin loppuun asti etukäteen ajateltu.
Maan talouden kasvu on hidastunut, kun kotitanhuvilla mm. tärkeä asuntorakentaminen on pulassa, kouluttautuneet haluavat asianmukaista työtä, eivätkä taloudellis-sosiaaliset turvaverkot ole vahvat. Ja väestö ikääntyy.
Miten käy koronan ja talouden kanssa lähivuosina, jää nähtäväksi.
Austin ja Geigesin kirjan parasta ja pysyvää on Xin henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten taustojen avaaminen.
Xi kuuluu prinsseihin, heihin, joiden isä (Xillä Xi Zhongxun) oli keskeinen vaikuttaja kommunistisen Kiinan synnyssä ja vallan vakauttamisessa. Tämä asema ei tosin auttanut kulttuurivallankumouksen aikana, jolloin isä-Xi koki poliittisesti ja fyysisesti kovia, ja hänen perheensä siinä mukana.
Xin usko kommunismiin ei kuitenkaan koskaan hiipunut. Päinvastoin.
On lopulta mahdotonta sukeltaa nykyisen presidentin ja kommunistisen puolueen pääsihteerin pään sisään. Hän kuitenkin on asettanut ideologian kaiken muun edelle, ja maan tapaan hän on tuonut ideologiaan oman vahvan puumerkkinsä, joita kommunistikaaderien on pakko opetella ainakin ulkoa, jos mielivät eteenpäin urillaan.
Kiinassa on kolme urapolkua: keltainen (raha ja talouselämä), musta (akateeminen), ja punainen (virkamies ja poliitikko).
Vaikka punapolun Xi on rakentanut uransa ja imagonsa ’toisenlaiseksi’ kuin muut puolueen jäsenet - ahkera, vaikeuksista piittaamaton, armoton korruptiota vastaan, ja helposti lähestyttävä - Kiinassa(kin) henkilöverkostot ovat keskeisiä. Tässä Xi on kun hämähäkki henkilösuhdelangoilla. Toki hän haluaa pitää kaikki langat käsissään.
Kirjoittajat ovat haastatelleet myös kuuluisaa dissidenttitaiteilija Ai Weiweitä, jonka isää vainottiin Mao Zedongin valtakaudella. Ain mukaan Xi on uskollinen kommunismille, joka ei ole vain Kiinassa vain Marxin, Leninin, Maon ja Xin aatekerrostuma.
”Meillä Kiinassa ei myöskään ole puhtaita kommunisteja, vaan monet kungfutselaisen ja feodalistisen yhteiskunnan periaatteista pätevät yhä, ja niitä jokainen kiinalainen kunnioittaa. Xi tuntee kiinalaisen kulttuurin voiman ja sen pyrkimyksen selviytyä. Se on hänelle paljon tärkeämpää kuin hänen isänsä sukupolven yksittäiset epäonnistumiset”, Ai määrittelee.
Kirjoittajien mielestä yli 90 miljoonan puolueen jäsentä ovat kuin ”Kiinan keisareiden virkamiesarmeija”. Tarkoitettu tottelemaan kyseenalaistamatta. Ei siis ihme, että internationalismin yli pyyhkii nationalismi maan vahvistuessa. Ja Xitä voi kutsua Kiinan keisariksi.
Puolueeseen kuuluu uskollisuus johtajalleen ja organisaatiolleen. Ai satirisoi, että kaadereiden uskollisuudenvalat ovat kuin mafiameininkiä.
Aust ja Geiges kuvaavat Xin suhdetta vähemmistökansoihin, kuten uiguureihin. Takavuosikymmeninä se oli hyvä, myös Xin isällä. Nyt totalitaristinen valvontavaltio harjoittaa julmaa ja massiivista sortoa. Valtaenemmistöllä han-kiinalaisilla on etuajo-oikeus jotakuinkin kaikkeen.
Kirjassa on useita esimerkkejä puolueen mielivallasta. Yksi näistä on kazakki Sayragul Sauytbayn, uskollisen puolueen jäsenen tapaus.
Hänet siepataan 2017 Zhaosun kadulla Xinjiangissa. Sauytbay löytää itsensä uiguurien vankileiriltä. Hänet pakotetaan ”uudelleenkouluttamaan” leirin kaiken ikäisiä vankeja. Kirjoittajien mukaan Maon kaudella Kiinassa otettiin käyttöön termi Xi nao, aivojen peseminen.
Pekingin vuoden 2008 kesäolympialaisia varten viranomaiset etsivät sopivan sosialistisissa mitoissa olevia kaunottaria. Kisaemännät kävivät läpi armottoman rääkin, mutta jotta edes pääsi tähän vaiheeseen, heidän tuli olla sorjia, nuoria, kauniita ja tietysti pituuttakin epäkiinalainen 168-178 cm.
Koominen yksityiskohta on, kun saksalaistoimittajat haastattelevat aiempaa johtajaa Jiang Zeminiä. On tavallista, että kysymykset halutaan etukäteen. Harvinaisempaa on, että etukäteen annetaan myös vastaukset, jotka luovutettiin yhteisessä kuvasessiossa.
Käännös on sujuvaa, voi olettaa että toimittajat ovat muutenkin hyväkynäisiä. Joitakin harmittavia käännöskukkasia on, kuten erityishallintoalue Macaon kutsuminen Macauksi. 50 miljoonaa ihmistä asuu Zhejiangin maakunnassa, ei sen nimisessä kaupungissa. Saksalaisen sosialistifilosofin sukunimi on Engels, ei Engel. Ja 1970-luvulla Länsi-Saksassa oli sosiaalidemokraattinen puolue, jonka kanssa Kiina solmi suhteita, ei varmaankaan Saksan demokraattinen puolue.
Pitkällä Kiina-kokemuksellaan Aust ja Geiges ovat kirjoittaneet luettavaksi suositeltavan kirjan.