Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - yksinvaltiuden paluu (Docendo 2018) - Suomentaja: Ilkka Rekiaro.
Yhdysvalloissa vuoden parhaaksi tietokirjaksi valittu ja monia kirjallisuuspalkintoja saanut "Venäjä ilman tulevaisuutta" on palkintojensa arvoinen. Kirjan sivuille Venäjän nykytarina on saatu vangittua hämmästyttävän elävästi - kirja on myös erinomaisesti käännetty suomen kielelle.
Toisin kuin normaaleissa tietokirjoissa, tässä Venäjän nykytodellisuuteen porautuvassa kirjassa tapahtumia käsitellään pääasiassa seitsemän yksittäisen ihmisen kertomuksen kautta. Kirjassa lomittuvat siten hyvinkin henkilökohtaiset kokemukset Neuvostoliitosta ja Venäjästä. Näiden kertomusten lisäksi kirjasta löytyvät monet uutisista tutut lähiajan tapahtumat kronologisesti kerrottuna.
Yhdysvalloissa nykyisin journalistina toimiva, Venäjällä lapsuutensa viettänyt Masha Gessen sanoo kirjansa päähenkilöiden olevan toisaalta tavallisia siksi, että he ovat kokeneet ympärillään todellisuuden hyvin samalla tavalla kuin muutkin venäläiset. Toisaalta henkilöt ovat Gessenin mukaan poikkeuksellisia, koska he ovat älykkäitä ja kykeneviä kertomaan tarinansa eloisasti. Ja toden totta, päähenkilöiden elämässä olisi kerrottavaa useammankin kirjan verran.
Neuvostoarjesta nykyaikaan
Ensimmäinen kirjassa esiintyvä todellinen henkilö on Neuvostoliitossa vuonna 1984 syntynyt Masha, jonka lapsuuden kautta kuvataan 80-luvun neuvostoperheen arkea, suhtautumista ortodoksisuuteen ja lisäksi kuvataan koulunkäyntiä. Masha pääsi hyvään, keskuskomitean jäsenten lapsille tarkoitettuun kouluun vaikka vanhemmat eivät keskuskomiteaan kuuluneetkaan. Tässä mielessä hän oli Neuvostoliitossa etuoikeutettu.
Mashan insinööriäiti tienasi rahansa tutoroimalla yliopistoon valmistautuvia lukiolaisia. Hän oli keskittynyt opettamaan vain juutalaisille hakijoille tehtyjen niin sanottujen ruumisarkkukysymysten vastaamiseen - kysymysten oli tarkoitus saada juutalaiset reputtamaan pääsykokeissa.
Juutalaisuudesta päästäänkin Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaan, jonka piti olla tasa-arvoinen mutta oli oikeasti eräänlainen kastijärjestelmä. Toinen vastaavanlainen kastijärjestelmä perustui kommunistipuolueen tai sen nuorisojärjestön jäsenyyteen.
Yksi päähenkilö on niinikään 1984 syntynyt Zhanna, joka on sittemmin Kremlin vieressä tapetun Boris Nemtsovin tytär. Nemtsov oli Boris Jeltsinin luottomies, josta tuli lopulta Vladimir Putinin aikana järjestelmän vastustaja. Nemtsovin varsin hurja elämänkerta kerrotaan pääasiassa tytär-Zhannan välityksellä.
Kansa psykoanalyysin tarpeessa
Ehkä yksi kiinnostavimmista päähenkilöistä on Marina Arutyunyan, joka tuo kirjaan psykoanalyyttisen ulottuvuuden. Hän aloitti Moskovan yliopiston uudella psykologian laitoksella 17-vuotiaana vuonna 1973. Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka kaikki oikea tieto ja tiede sekoittui neuvostoaikana propagandaan ja dialektiseen materialismiim.
Vielä kiinnostavammaksi tarina muuttuu, kun Arutyunyan kuvailee nykyajan venäläisten ihmisten psyyken ongelmia, joista useimmat kumpuavat suoraan neuvostoyhteiskunnasta tai nykyisestä venäläisestä ilmapiiristä.
Esimerkiksi neuvostoaikana jotkut yrittivät pelon ilmapiirin järkyttäminä naamioitua niin neuvostoliittolaisiksi kuin mahdollista, että seuraavatkin sukupolvet jähmettyivät toimintakyvyttömiksi käskyjen kaipaajiksi. "Kun tavallinen asioiden pohdiskelu on potilaan suurin pelko, suopean ihmisen (terapeutin) läsnäolo saattaa auttaa häntä oivaltamaan, ettei hän tuhoa maailmaa ajatuksillaan."
Mielipidemittaukset vastatuulessa
Sosiologisen näkökulman kirjaan tuo Lev Gudgov, joka päätyi kuuluisan sosiologi Juri Levadan oppilaaksi 70-luvulla. Levada pyrki tekemään sosiologisia analyyseja neuvostoyhteiskunnasta pääasiassa mielipidetiedustelujen avulla.
Levada-keskus toimii edelleen, nyt "ulkomainen agentti"-leiman alla ja se on joutunut hallinnon kovan kritiikin kohteeksi, koska julkaisee "vääränlaisia" mielipidemittauksia. Putinilaiset pitävätkin sitä eräänlaisena amerikkalaisten vakoojaorganisaationa. Länsimaissa keskusta kutsuttaisiin mielipiteitä mittaavaksi laitokseksi.
Levada-keskusta nykyisin johtava Lev Gudgov halusi alun perin ulkopoliittisten suhteiden instituuttiin mutta ei päässyt, koska "ei ajatellut riittävän kriittisesti". Gessen kertoo, että tämä tarkoittaa, että hän "ei suhtautunut riittävän kriittisesti kaikkeen, mikä poikkesi vallitsevasta puoluelinjasta". Kriittisyyden vaatimus tarkoitti siis täydellisen kritiikittömyyden vaatimusta.
Sama täydellisen kritiikittömyyden vaatimus tuntuu olevan hyve myös nykyisessä venäläisessä yhteiskunnassa, jossa diplomaatitkin joutuvat toistamaan putinilaisia "faktoja" kuin papukaija konsanaan.
Totuudet vaihtuvat vuosien myötä
Näiden edellä lueteltujen ja muutaman muun päähenkilön avulla kirja etenee neuvostotodellisuuden kuvaamisesta vähitellen nykyaikaan. Tarina siis etenee 90-luvun neuvostorappiosta ja uudistumisyrityksistä koko maan hajoamiseen ja sen hämmingin kertomiseen miltä ihmisistä tuntuu, kun kaikki entinen katoaa. Kaikki edellispäivän totuudet olivatkin muuttuneet valheiksi ja kaikki edellispäivän hyveet olivat nyt paheita.
Tosin ihmiset olivat jo neuvostoaikanakin tottuneet siihen, että yhtenä päivänä joku oikein ollut asia oli seuraavana päivänä väärin. Esimerkiksi avioliittoinstituutio hylättiin vallankumouksessa 1917 mutta sodan alla perheestä tuli neuvostoyhteiskunnan ydin, avioeroja hankaloitettiin ja abortti kiellettiin. Toisen maailmansodan jälkeen kannustettiin puolestaan yksinhuoltajuuteen, kun miehiä oli niin vähän, että heitä ei riittänyt kaikille naisille puolisoiksi. Aiemmin kielletystä abortista tuli puolestaan vähitellen yksi ehkäisymenetelmä.
Venäjä on homofobinen valtio
Yksi kirjan perusjuonia on kertoa seksuaalivähemmistöjen kohtelusta muun muassa siten, miten aihe näkyy mediassa ja viranomaisten toiminnassa. Tässäkin on jälleen käytetty yksittäistä kertojaa, jotta teemaan pääsisi sisään myös yksilötasolla.
Tarina on pitkä ja monipolvinen mutta nykyisin Venäjä on siis hyvin homofobinen maa ja maassa on ollut esimerkiksi useita pedofiliaoikeudenkäyntejä (pedofilia yhdistettään Venäjällä homouteen). Kirjan sanomana on kertoa, että seksuaalivähemmistöjen aseman tiukentuminen on suorassa suhteessa pelon ilmapiirin nousuun - kuka tahansa voi saada tarpeen mukaan syytteen pedofiliasta. Syytteeseen voi tarvittaessa riittää vaikka se se, että on joskus ottanut kuvia alastomasta pikkulapsestaan kylpyammeessa.
Ryöstökapitalismia ja korruptiota
Jeltsinin aikana 90-luvulla kaikki halusivat miljonääreiksi, valtion omaisuus yksityistettiin sittemmin oligarkeiksi sanottujen ihmisten käsiin ja korruptio alkoi rehottaa avoimesti.
Kirjassa on useita kuvauksia korruptiosta. Yksi kirjan päähenkilö jopa palkataan yhtiöön, jonka ainoa tehtävä on hoitaa "laillisesti" voitelurahoja ulkomaisten ja venäläisten yritysten välillä - ulkomaiset yhtiöt kun eivät voi virallisesti liata käsiään korruptioon.
Korruptiotarinoita on runsaasti. Jopa ambulanssikuskit olivat korruptoituneita ja veivät tajuttomat potilaansa niihin sairaaloihin, jotka maksoivat potilaista isoimmat rahat. Sairaalat saivat nimittäin korvamerkittyä rahaa valtiolta sen mukaan, kuinka montaa potilasta nämä ehtivät "hoitaa". Niinpä oli tuottoisaa sopia ambulanssikuskien kanssa potilaiden toimittamisesta sairaalaan. Sairaala saattoi puolestaan laittaa potilaan karanteeniin, jotta tämä rahantuoja ei olisi päässyt pakenemaan toiseen sairaalaan.
Putin tulee - yksinvaltius häämöttää
90-luvun lopulla Venäjän talous romahti, Jeltsin oli yhä raihnaisempi, Kosovossa sodittiin ja sitten kerrottiin Putinin valinnasta aluksi virkaatekeväksi presidentiksi. Levada-insituuttia johtava Gudgov tiedosti, mitä venäläiset haluavat kaiken kaaoksen keskellä: pelastajan ja dominoivan johtajan. Valitettavasti.
Pian näin tapahtuikin mutta ymmärsivätkö kaikki todella, mitä Putin toi tullessaan? Virkaatekevä presidentti valittiin 53 prosentin ääniosuudella presidentiksi 2000 keväällä. Tämän jälkeen Putin ehti kahdessa vuodessa muuttaa koko hallintojärjestelmän siten, että korkea virkamiehet saattoivat erottaa vaaleilla valittuja johtajia.
Lisäksi Putin oli peruuttanut oikeuslaitoksen uudistamisen ja monopolisoinut valtakunnan television Kremlin ohjaukseen. Eliitille tehtiin selväksi, että rahaa saa ansaita mutta poliittiselle kentälle ei kannata tulla. Pelisäännöt rikkonut Hodorkovski joutui vankilaan esimerkiksi kaikille vastaanhangoittelijoille.
Oranssi vallankumous kiristi valvontaa
Kirjassa käytetään paljon aikaa Ukrainan oranssin vallankumouksen selostamiseen ja sen vaikutuksiin Venäjällä. Putin mitä ilmeisimmin kauhistui tästä värivallankumouksesta ja oli vielä paljon enemmän ihmeissään, kun mielenosoitukset alkoivat Venäjän suurissa kaupungeissa.
Eläkeläiset järjestelmä sai hiljaiseksi lupaamalla lisärahaa eläkkeisiin. Nuorempia ihmisiä edustavia kansalaisjärjestöjä ryhdyttiin puolestaan vainoamaan erilaisilla hallinnollisilla päätöksillä. Lisäksi Kreml alkoi luoda itselleen suosiollisia nuorisojärjestöjä liukuhihnalta.
Punainen pyörä tuhoaa kaiken alleen
Kirjan loppuosassa kerrotaan paljon kahden päähenkilön elin Zhannan ja Mashan aktivismista, mielenosoituksista ja niiden hajottamisesta sekä oikeuden tuomioista, joilla kriittisten ihmisten suut saatiin suppuun.
Asioita selvitetään mielestäni kuvaavasti Solzhenitsynin käsitteellä "punainen pyörä". Sillä tarkoitetaan eräänlaista Pandoran lipasta eli kun jokin kamala asia lähtee liikkeelle, sitä on lähes mahdotonta pysäyttää.
Siinä missä "punainen pyörä"-käsitteellä kuvattiin alun perin ensimmäistä maailmansotaa ja bolshevikkien vallankumousta, nyt kirjassa tällä tarkoitetaan Venäjän nykyisiä oikeuskäytäntöjä - tuomareilta ja syyttäjiltä puuttuu ymmärrys länsimaisista oikeuskäytännöistä ja koneiston ainoa mahdollinen reaktio vastarintaan on kurinpalautus. Kun ei ole kykyä kompromisseihin tai perääntymiseen, tehdään kaikki, jolla syyttömätkin saavat tuomion. Logiikkana on, että niin vain täytyy tehdä.
"Koneisto ei ollut uusi. Poliisi ja oikeuslaitos olivat toimineet tällä tavoin hyvin pitkään, jo neuvostoaikaan, eikä järjestelmää ollut purettu vaan sitä oli ainoastaan tilapäisesti heikennetty 90-luvulla."
Erityisesti rangaistusvoimaa kohdistettiin kirjan mukaan kiinteistöriitoihin joutuneisiin yrittäjiin, valikoituihin poliitikkoihin ja radikaaleihin poliittisiin aktivisteihin. "Toisin sanoen ihmiset olivat olleet vaarassa jäädä punaisen pyörän alle ainoastaan asetuttuaan julkiselle kentälle."
Totalitarismin paluu
Kirjan näkökulma on kirkas: Venäjä on palaamassa totalitarismin ja yksinvaltiuden aikaan. Hitaasti mutta varmasti vapaudet vähenevät ja kaiken kattava pelko lisääntyy. Järjestelmä on näennäisdemokraattinen muutamine puolueineen ja parlamentteineen. Kansa saa toki äänestää useista vaihtoehdoista mutta vaihtoehdot ovat Kremlin päättämiä ja parlamentti eli duuma äänestää, kuten etukäteen on päätetty.
Kirja piirtää eräällä tavalla suuren kaaren neuvostohallinnon ajoista Jeltsinin yltiövapaan rosvokapitalismin ajan kautta nykyiseen Putin-johtoiseen aikaan, jota Venäjällä kutsutaan "vakauden" ajaksi.
Ihmisillä on kyllä oikeus omiin mielipiteisiinsä eikä jokaista vastaansanojaa vangita mutta vähitellen kansan keskuuteen on laskeutunut pelko siitä, että kuka tahansa voi olla ongelmissa viranomaisten kanssa, jos viranomaiset niin päättävät. Siksi onkin parempi olla hiljaa.
Ihmiset myös sopeutuvat tilanteeseen, kuten Neuvostoliitossakin sopeuduttiin. Klassinen homo sovieticus, neuvostoihminen, näyttää tehneen paluun tai sitten hän ei ehtinut minnekään kadotakaan. Toiset haluavat hyviä virkoja ja muita mukavia työpaikkoja ja samaa mieltä olemalla pystyy Venäjälläkin pääsemään pitkälle. Monet ovat vaihtaneet demokratiaa vaativat ajatuksensa hyvään tai edes säädylliseen elämään.
Missä Venäjän kansa siis nyt vaeltaa? Kirjassa on ahkerasti lainattu totalitarismitutkija Hannah Arendia, jonka sanoin totalitarismi riistää ihmisiltä kyvyn muodostaa mielipiteitä, kyvyn määritellä itsensä erillisiksi muista yhteiskunnan jäsenistä tai maan hallinnosta. Näin Venäjälle ja venäläisille on nyt käymässä.