Kirja-arvio: Venäjä, väärin kehittynyt maa

Suomessa pitkään asuneet toimittajat Vladislav Bykov ja Olga Derkach kirjoittavat kirjassaan varsin suoraan Putinin Venäjän ongelmista. Kirjoitustyyliä voisi sanoa jopa inhorealistiseksi.

Kirja kertoo aluksi Venäjän historiasta ja siirtyy sitten kummastelemaan maan nykypolitiikkaa. Monella nykyisellä ongelmalla on historiallinen taustansa, joten historiaosuus on perusteltu.

Kirjan on kääntänyt Venäjään keskittynyt toimittaja Anne Kuorsalo – hän on lisäksi kirjoittanut kirjaan luvun "putinilaisen" Johan Backmanin toimista Suomessa.

Toimittajakolmikko on aiemmin kirjoittanut laajoja haastatteluja Suomen Kuvalehteen. Lisäksi Bykov ja Derkach ovat kirjoittaneet liberaaliin Novaja gazeta -lehteen, joka tunnetaan muun muassa murhatun Anna Politkovskajan työpaikkana.

Venäjän nykytilannetta seuranneelle tästä kirjasta ei löydy varsinaisesti mitään uutisia mutta tästä huolimatta kirja on hyvä kertaus Venäjän historiaan ja nykypolitiikkaan.

Valtio oli ja on tärkein, ihminen vasta kakkonen

Kuten jo kirjan nimikin kertoo, Venäjä on kirjoittajien mielestä "väärin kehittynyt maa" - ainakin jos sitä verrataan länsimaisiin demokratioihin.

Venäjä sanoo olevansa erilainen kuin länsi ja kirjoittajien mukaan Venäjää leimaa hyvin valtiollinen ajattelu: valtio on tärkeämpi kuin ihminen. Tämä näkyy sodissa, onnettomuuksissa ja jokapäiväisessä elämässä: ihmisen arvo on vähäinen, koska heitä on kuitenkin niin paljon.

Ihmisen arvo on vähäinen myös oikeusjärjestelmän edessä. Nykypäivänä Venäjän oikeusjärjestelmä ja poliittiset instituutiot vain jäljttelevät läntisiä instituutioita. Jos joutuu oikeuden eteen, on lähes varmasti syyllinen, sillä vain erittäin pieni vähemmistö syytetyistä vapautetaan.

Venäjällä on runsaasti esimerkiksi huumerikoksia – syynä tietenkin se, että koneiston päättämä uhri on helppo lavastaa kätketyillä huumeilla syylliseksi.

Puolueet ja vaalit ovat kulisseja

Kaikki tuntevat Venäjän poliittisen järjestelmän – sehän vaikuttaa päältäpäin hyvinkin länsimaiselta ja demokraattiselta: on puolueita ja vaaleja mutta oikeasti on vain sellaisia puolueita, jotka Kreml hyväksyy ja on vain sellaisia vaaliehdokkaita, joiden ei katsota keikuttavan venettä.

Vaikka "oikea" vaalitulos varmistetaan jo ennakolta, erilaisilla vaalipetoksilla ja manipulaatioilla tuloksesta saadaan varmasti koneiston haluama. Olisi mielenkiintoisa tietää, voittaisiko Putin täysin vapaissa vaaleissa. Hänen kannatuksensa on kuitenkin yllättävän suurta siihen nähden, että Putin toimii kuin diktaattori. Tähän kysymykseen tämäkään kirja ei anna vastausta.

Rahaputki tuo mammonaa sisäpiirille

Kirjan mukaan systeemin ytimessä on "rahaputki". Oleellista kaikille järjestelmän sisällä oleville Putinin lähipiiriläisille on, että erilaisten valtavien hankkeiden rahoituksesta osa tulee eräänlaista ränniä (rahaputkea) pitkin siihen osallistuville johtajille ja rahamiehille.

Rahaputkessa kyse on siis perinteisestä korruptiosta, jonka valtion johto on hyväksynyt. Kirjan mukaan esimerkiksi tehottomat valtiolliset yritykset ovat ymmärrettäviä juuri rahaputken takia, muutoinhan ne olisivat jo konkurssissa.

Maaorjuus loi vääränlaisen yhteisvastuun kulttuurin

Venäjän historiasta kirja toteaa ainakin sen meillä tunnetun näkemyksen, jonka mukaan venäläisten geeniperimä koostuu kieltänsä vaihtaneista suomalais-ugrilaisista kansoista sekä etelän itäslaaveista. Tätä ei ymmärtääkseni Venäjällä juuri korosteta.

Kirja käy läpi mongolien valloitukset ja Moskovan vähittäisen nousun. Venäläisten ruhtinaiden rikkauksien perustana oli maaomaisuus ja maalla asuvat talonpojat joutuivat ajan myötä maaorjan asemaan. Maaorjuus muuttui myöhemmin kollektiiviseksi maanomistukseksi, joka sitten vain hieman muutti muotoaan neuvostoaikana.

Maaorjuudesta ja sittemmin kollektiivisesta maanomistuksesta juontunut ihmisten kollektiivinen vastuu kaikesta johti siihen, että kaikki tekivät, kuten muutkin tekivät. Kaikkea tätä on ollut vahvistamassa ortodoksinen kirkko, jonka asemaa Putinin Venäjällä on korostettu voimakkaasti.

Venäjällä oma sotahistoriansa

Venäjällä on monia ongelmia historiansa kanssa. Merkittävin esimerkki on toinen maailmansota, josta Venäjällä ei puhuta sen oikealla nimellä. Venäjän ja sen edeltäjän Neuvostoliiton mielestä varsinainen sota, suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsuttu alkoi vasta kesällä 1941, jolloin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sitä edeltävät tapahtumat eivät Venäjän nykyhistoriassa saa kummoistakaan paikkaa.

Niinpä varjoon jää muun muassa Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyö vuodesta 1939, Baltian miehitys ja Suomea vastaan käyty talvisota – kaikki Venäjän ja Neuvostoliiton kannalta kiusallisia tapahtumia, joista ei haluta juuri keskustella.

Oudon sotakäsityksen takia Neuvostoliitossa voidaan puhua Viipurin "vapauttamisesta" 1944, sillä kun ei oteta huomioon ennen "suuren isänmaallisen sodan" aikaisia tapahtumia, ei myöskään tarvitse kertoa, että Neuvostoliitto miehitti Viipurin sodassa, jonka se oli itse aloittanut. Eli ensin miehitetään alue sodassa, jota ei oikeastaan ollutkaan ja sitten kun sama alue valloitetaan takaisin sodassa, joka oli hyökkääjän kannalta merkittävä, voidaan puhua jo vapauttamisesta.

Lukuisia yhteiskunnallisia ongelmia

Nykypäivään tultaessa kirjoittajat kertovat Venäjän yhteiskunnan monista ongelmista, jotka takaavat sen, että ongelmat jatkuvat tulevaisuudessakin.

Esimerkiksi opinnoissa ei kannusteta itsenäiseen ajatteluun vaan ulkoaoppimiseen. Historiaa ei tarvitse tutkia, kun se on jo valmiiksi olemassa. Ortodoksinen uskonto on nostettu venäläisyyden ytimeen – ei niinkään sen teologisten koukeroiden takia vaan koska se on tietyllä tapaa venäläisiä yhdistävä tekijä. Taikausko on ortodoksisuuden korostamisesta riippumatta tai juuri siksi vahvoilla Venäjällä. 

Yksi merkittävä ihmisten sumuttaja on media, etenkin televisio. Media tuottaa valtionjohdon hyväksymiä "oikeita mielipiteitä" ja vaikeissa tapauksissa media vyöryttää puolestaan niin paljon ristiriitaisia teorioita, että "totuus" on yhtä hämärä kuin valhekin – siis kaikki ristiriitaiset näkemykset ovat samanarvoisia.

Tästä sumuttamisesta on hyvänä esimerkkinä malesialaiskoneen alasampuminen Itä-Ukrainassa. Kun totuutta on vaikea kertoa, kerrotaan niin paljon erilaisia teorioita, että kukaan katsoja ei pysy enää kärryillä tapahtumien todellisesta kulusta.