Kirja-arvio: Syyrian synnystä sisällissotaan

Ari Kerkkänen toimi pitkään Suomen Lähi-idän instituutissa Damaskoksessa, Ammanissa ja Beirutissa. Hänen asiantuntevaa uusinta Syyria-kirjaa on ilo lukea. Kerkkänen kertoo varsin yksityiskohtaisesti nykyisen sisällissodan taustat, tapahtumat ja kritisoi myös mediaa muun muassa Aleppo-uutisoinnista.

Syyria on hyvin hajanainen yhteiskunta siinä mielessä, että maassa asuu uskonnollisesti erilaisia ryhmittymiä. Kaksi kolmasosaa eli selvä enemmistö on sunnimuslimeja - heihin kuuluvat myös kurdit. Shiialaisia alaviittejä on noin 12 prosenttia. Presidentti Bashar al-Assad kuuluu tähän vähemmistöryhmään. Lisäksi kristittyjä on kymmenisen prosenttia ja druuseja kolmisen prosenttia.

Pari vuotta sitten syyrialaisista 10-13 miljoonaa asui hallinnon vallassa olevilla alueilla, 3-6 miljoonaa erilaisten kapinallisryhmittymien alueella ja 1-2 miljoonaa kurdien hallitsemilla alueilla. Hallinto kontrolloi tärkeitä suurkaupunkeja ja kapinalliset puolestaan maaseutualueilta. Pakolaisiksi on lähtenyt viisi miljoonaa syyrialaista, joista suurin osa asuu Turkissa ja Libanonissa.

Mandaattialueesta itsenäisyyteen

Kirja alkaa 1900-luvun alusta, jolloin Ottomaanien valtakunnan hajotessa Syyriaan syntyi lyhytikäinen kuningaskunta. Ranska hankki alueen pian niin sanotuksi mandaattialueekseen eli käytännössä siirtomaaksi ja erotti Libanonin Syyriasta.

Maa itsenäistyi 40-luvulla pitkäaikaisen kansannousun seurauksena. Tuolloin syntyivät Syyrian historiaan merkittävästi vaikuttaneet arabikansallismielinen Baath-puolue sekä islamilainen muslimiveljeskunta. Nämä puolueet keräsivät kannatusta etenkin vähäosaisen maalaisväestön keskuudesta ja 30-luvulla hallinnut yläluokkainen kansallisrintama jäi vähitellen sivuun.

Syyrian itsenäistymisen jälkeiset ensimmäiset vuodet olivat täynnä vallankaappauksia ja salamurhia ja parlamentarismi sivuutettiin pikaisesti. Jatkuvien vallankaappausten sarja päättyi vuonna 1963, kun Baath-puolue nousi valtaan. Tätä seurasi Baath-puolueen sisäiset ja ulkoiset riidat, jotka puolestaan päättyivät Hafez al-Assadin valtaannousuun 1970.

Baath-puolueesta tuli Assadin käsikassara. Assad asetti sukunsa ja heimonsa edustajia merkittäviin virkoihin ja alaviittivähemmistöstä tuli merkittävä vallanpitäjä. Samalla Assad yritti politiikallaan saavuttaa maan sunnienemmistön tuen. Tässä hän onnistui ainakin osittain nimittämällä etenkin pääkaupungin sunnieliitin jäseniä merkittäviin asemiin.

Taloudellinen avautuminen 70-luvulla johti yksityisen sektorin kasvuun ja liberaalimpaan ilmapiiriin. Tosin niin sanottu yksityinen sektori ei ollut kovinkaan yksityinen vaan hallinnon lähipiirin bisnestä, paljolti siis korruption ja hyvä veli -suhteiden seurausta.

Alaviittivastainen muslimiveljeskunta nousi kapinaan 70- ja 80-luvun vaihteessa. Kapina alkoi salamurhilla ja terrori-iskuilla ja jatkui laajamittaisilla mielenosoituksilla. Kaikkinensa kapinointi johti koviin otteisiin ja sotilasoperaatioihin. Muslimiveljeskuntaan kuuluvia pidätettiin, kidutettiin ja tapettiin. Kapinointi päättyi kolmen viikon verisiin taisteluihin Hamassa, kuolleita oli 5000 - 10000. Haman taistelut olivat eräällä tavalla esinäytös nykyisestä sisällissodasta.

Ilmapiirin vapautuksesta sisällissotaan

Hafezin poika Bashar al-Assad nousi presidentiksi vuonna 2000. Poliittisia vankeja vapautettiin ja puhuttiin Damaskoksen keväästä, koska poliittista ilmapiiriä vapautettiin. Kerkkäsen mukaan Bashar pyrki aluksi ilmeisesti aidosti tukemaan poliittisia ja taloudellisia uudistuksia mutta vanha kaarti painoi heti jarrua, kun epäili uudistusten heikentävän sen etuja.

Talous kuitenkin kasvoi, valtion omistamat yritykset yksityistettiin kaverikapitalismin periaatteella ja Assadin lähipiiri sekä kaupunkien keskiluokan asema koheni.

Arabikevät alkoi 2010 Tunisiassa ja sen uskottiin karkottavan korruptoituneet hallitsijat ympäri arabimaailmaa, myös poliivivaltioksi vähitellen muuttuneen Syyrian johtajat. Syyriassa arviolta 65 000 ihmistä palvelee erilaisissa turvallisuuspalveluissa ja tiedusteluyksiköissä, mikä kertoo Kerkkäisen mukaan siitä, että hallinto koki sisäisen uhan suuremmaksi kuin ulkoisen.

Syyrian hallinnon ensimmäisiä tekoja arabikevään alkamisen jälkeen oli valtion palkkalistoilla olevien noin kahden miljoonan kansalaisen palkkojen korotus 17 prosentilla. Samaan aikaan hallinto halusi jostain syystä liberalisoida mediaa eli internetin käyttö vapautettiin asteittain ja satelliittivastaanottimet sallittiin. Kerkkäsen mukaan "hallinnon harkintakykyä vapauttamisen ajankohdan suhteen voi vain arvailla" sillä somen myötä sisällissodan osapuolet pystyivät viestittämään asioita entistä helpommin. Satelliittikanavien kautta puolestaan sai muutakin tietoa kuin hallinnon välittämään propagandaa.

Alistettujen kapina

Kerkkäinen lainaa Syyria-tutkija Nicholas van Damia, jonka mukaan Syyrian sisällissodan perussyy on se, että alaviittien dominoima hallinto ei suostunut antamaan riittävästi valtaa muille Syyrian ihmisryhmille ja alueille. Toisen näkemyksen mukaan hyvä talouskasvu ei ollut riittävä, kun myös väkimäärä lisääntyi nopeasti. Henkeä kohti laskettu bruttokansantuote ei ole noussut kovinkaan paljon ja nuorisotyöttömyys on ollut suurta.

Kirjassa kuvataan sisällissodan kulku aina tähän kevääseen saakka. Lyhyesti sanottuna konflikti on pitkittynyt ja samalla vähitellen eri toimijoiden raakuus on lisääntynyt. Sisällissodan edetessä myös ulkovaltojen rooli eri osapuolien tukemisessa on kasvanut. Sota on siten kansainvälistynyt.

Kerkkäisen mukaan konflikti oli olemassa jo ennen varsinaista kansannnousua ja sisällissotaa, koska eri kansanryhmät tunsivat tulevansa eri tavoin kohdelluiksi. Hallintoa edusti pääasiassa shiialaiset alaviitit, joita kristityt tukivat. Sunnienemmistö jäi paitsioon lukuunottamatta kaupunkien sunnieliittiä. Alaviittien turvallisuuskoneistojen sortojärjestelmä yhdistettynä hallinnon laajamittaiseen korruptioon lisäsivät tyytymättömyyttä. Valtakoneisto rikastui samalla kun maaseudun köyhät köyhtyivät.

Myöhemmin sisällissodan eskaloitumista ovat avittaneet Saudi-Arabia, Qatar ja Turkki kapinallisten puolella ja Iran hallinnon puolella. Lisäksi Yhdysvalloilla ja Venäjällä on omat roolinsa konfliktissa. Kerkkänen näkeekin, että ilman eri ulkomaiden hyvää tahtoa rauhaa on vaikea saavuttaa.

Tapaus Aleppo

Kerkkänen arvostelee mediaa Aleppo-uutisoinnista. Hänen mukaansa suurelle yleisölle muodostui käsitys, että koko Aleppon kaupunki on murskana ja siellä taistellaan kaikkialla. Todellisuudessa näin oli vain Itä-Aleppon kapinallisalueilla.

Ehkä vakavampi syytös mediaa kohtaan on se, että Kerkkäsen mukaan uutisoinnista tehtiin myötämielistä kapinallisille jo silläkin tavalla, että käytetty kuvamateriaali oli suurelta osin al-Qaida-sympatioistaan tunnetun al-Nusran ja vastaavien varassa. Kerkkänen sanoo, että käytännössä kapinalliset pitivät itäisen Aleppon asukkaita panttivankeinaan ja vasta alueen valtaus merkitsi siviilien pääsyä turvaan.

Kerkkänen on asiantunteva kirjoittaja, joka kertoo varsin objektiivisesti maan historiasta. Henkilökohtaiset mielipiteensä hän kertoo kirjan loppuluvussa. Kerkkäsen mukaan pysyvän ratkaisun saaminen Syyriaan edellyttää jonkinlaista kokonaisratkaisua Lähi-idässä. Ensimmäisenä ratkaisuna olisi Kerkkäsen mukaan perinteisten vastavoimien eli sunnilaisen Saudi-Arabian ja shiialaisen Iranin lähestyminen, lisäksi palestiinalaisten ja Israelin välille olisi saatava jonkinlainen ratkaisu.

Valitettavasti molemmat Kerkkäsen toiveet vaikuttavat nykytilanteessa hyvin utopistisilta. Toisaalta täyty muistaa, että Libanonin vuosia kestänyt sisällissota saatiin päätökseen nimenomaan sopimalla.