Kirja-arvio: Kuinka Neuvostoliitto yritti suomettaa suojelupoliisia – Supo salli kotiryssät mutta passitti teollisuusvakoilijat takaisin rajan taakse

Mari Luukkonen: Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 - 1990 (Otava 2022)

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto pyrki kylmän sodan vuosina suomettamaan Suomea eli vaikuttamaan varsin suorasukaisesti Suomen politiikkaan ja päätöksiin. Merkittävä tavoite oli saada suomalaiset toimimaan siten kuin Neuvostoliitto halusi. 

Suomen suomettumisesta on tehty lukuisia kirjoja ja näkemyksiä on monia. Perusnäkemys on, että Suomi ehkä suomettui ja täällä ymmärrettiin Neuvostoliiton näkemyksiä mutta tämä tehtiin vain siksi, että samalla Suomi pystyi lähentymään myös länttä. 

Entäpä suojelupoliisi? Kuinka hyvin Neuvostoliitto pystyi suomettamaan eli saamaan Supon toimimaan Neuvostoliiton ja erityisesti KGB:n tahdon mukaisesti. Tätä teemaa käsittelee erittäin mielenkiintoisesti Mari Luukkonen, jonka väitöskirjasta tehty kansanpainos julkaistiin keväällä. 

Tiitinen teki Suposta presidentin käsikassaran

Kirja keskittyy Seppo Tiitinen pääjohtajakauteen eli vuosiin 1978 – 1990. Eduskunnassa valiokuntasihteerinä toiminut Tiitinen oli vasta 30-vuotias, kun presidentti Kekkonen halusi hänet suojelupoliisin johtoon. 

Kekkosen tavoite oli muuttaa suojelupoliisi nimenomaan presidentin käsikassaraksi ja siinä hän onnistuikin. Merkittävimmät Supon saamat tiedot ja vastaavasti pyynnöt toimia tietyllä tavalla Tiitinen kiikutti presidentille – aluksi Kekkoselle ja sitten Koivistolle – joka sitten teki tarvittavat päätökset. 

Supolla läheinen suhde KGB:n kanssa

Kekkosen näkemyksen mukaan Supon piti toiminnassaan ottaa huomioon maan virallinen ulkopolitiikka eli hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Tuohon aikaan Suomen merkittävimpiä valtiollisia suhteita itään hoidettiin pääasiassa niin sanotun puoluelinjan kautta eli Neuvostoliiton lähetystössä toimineen KGB-residentin välityksellä. 

Merkittävin tuollainen residentti oli Viktor Vladimirov, jonka välityksellä asioita hoiti niin Kekkonen kuin myös Tiitisen kauden Supokin. Mari Luukkonen pitää tätä varsin läheistä suhdetta KGB:n ja länsimaisen turvallisuuspalvelun välillä ainutlaatuisena koko maailmassa. 

Tämä suhde ei ollut Luukkosen mukaan kuitenkaan kaverillinen vaan enemmänkin käytännöllinen. 

Suomi karkotti paljon Neuvostoliiton vakoojia

Supossa päätettiin Tiitisen kaudella keskittyä etenkin Neuvostoliiton harjoittamaan teollisuusvakoiluun ja kun neuvostoliittolaiset kärähtivät vakoilusta, suomalaiset ilmoittivat suoraan KGB-residentille keiden diplomaattistatuksella toimivien KGB-vakoilijoiden olisi poistuttava maasta. 

Supon ja KGB:n välille luotiin varoitusjärjestelmä, jonka pohjalta Tiitinen myös varoitti KGB-residenttiä jo varhaisessa vaiheessa vakoilijoiden epäsuotavasta toiminnasta. Tällä tavoin Supo toivoi epätoivotun vakoilun loppuvan ennen kuin vakoilijaa ryhdyttäisiin karkottamaan maasta. 

Karkotuksia oli suhteellisen paljon varsinkin jos ottaa huomioon Suomen ja Neuvostoliiton "ystävälliset suhteet", joita puheissa aina korostettiin. Tiitisen kaudella yli 20 neuvostoliittolaista sai epätoivutun henkilön statuksen eli karkotuksen tai maahantulokiellon. Lisäksi oli kymmeniä epäsopivia tiedustelutapauksia, joista Supo ilmoitti KGB:lle. 

Ikävistä karkotusasioista ei tehty julkisia ja vaikka Neuvostoliiton edustajat yrittivät silloin tällöin heittää kapuloita rattaisiin, yleensä he lopulta suostuivat näihin karkotuksiin. Muualla länsimaissa karkotuksista tehtiin yleensä julkisia mutta Suomessa, jossa harjoitettiin niin sanottua ystävyyspolitiikkaa, asiat hoidettiin omalla hiljaisella tavalla. 

Provokaatioita pyrittiin välttämään

Ystävyyspolitiikkaan kuului myös se, että ikäviä asioita ei otettu esille, jos Suomeen oli tulossa arvovaltainen vieras Neuvostoliitosta tai Suomessa pidettiin maiden välistä ystävyyskuukautta tai juhlittiin muuten asioita YYA-hengessä. 

Karkotukset ja muut nuhteet täytyi tehdä aina jonkun verran vierailujen ja juhlatapahtumien jälkeen, jotta tapahtumaa ei oltaisi voitu pitää provokaationa. 

Neuvostoliitto halusi tietoa teknologiasta

Kirjassa on monia yksityiskohtaisia kuvauksia vakoilutapauksista ja niin sanottujen embargo- eli vientikieltotuotteiden vientiyrityksistä Neuvostoliittoon. 

Kirjan kirjoittajan mukaan Neuvostoliitto oli aina pyrkinyt kuromaan kiinni teknologisen osaamattomuutensa länsimaisia teollisuusyrityksiä vakoilemalla. Perestroikan myötä 80-luvun lopulla toiminta vain kiihtyi samaa tahtia kuin Neuvostoliitto alkoi sisältäpäin romahtaa. 

Kotiryssien toimintaa Supo ei tutkinut

KGB yritti myös värvätä suomalaisia mutta ainakin tämän kirjan perusteella tulos oli varsin laiha.

Se myönnetään, että Neuvostoliiton lähetystön niin sanotun PR-linjan eli poliittisesta tiedustelusta vastaavan linjan luoma suhdeverkosto Suomessa oli saavutus. 

Kyse oli niin sanotun kotiryssäjärjestelmästä, jossa suomalaiset poliitikot ja muut merkittävät tahot kertoivat neuvostoliittolaisille suomalaisen poliittisen kentän tapahtumista. 

Luukkosen mukaan tämä toiminta ei kuitenkaan johtanut suurten valtiosalaisuuksien vuotamiseen vaikka toki neuvostoliittolaiset tiesivät hyvin tarkkaan suomalaiset poliittiset kärhämät.

Tiitisen päätöksellä Supo ei seurannut kotiryssien toimintaa vaan keskittyi pääasiassa teollisuusvakoiluun, idänkaupan korruptioon ja värväystoimintaan. 

Naiset alttiita vakoilijoille

Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjassa kerrotaan, että Supo piti yksinäisiä valtionhallinnossa toimivia naisvirkamiehiä altiina lankeamaan vakoilijoiden pauloihin – ainakin altiimpina kuin miesvirkamiehiä. 

Miehiä voitiin varoittaa jo eukäteen hunaja-ansoista mutta jostain syystä naisille vastaavaa varoitusta ei voitu antaa. Miesten kohdalla turvallisuusuhkaa pidettiin todellisena vain homojen kohdalla. 

Raamatut, Siitoin ja loikkarit asialistalla

Tiitisen kaudella huolta aiheutti muun ohella muun muassa natsimielinen ja neuvostovastainen Pekka Siitoin sekä raamattujen vientiä Neuvostoliittoon organisoinut Leo Meller

Myös loikkareiden palautus oli esillä toistuvasti. Vasta Koiviston kaudella vuodesta 1987 loikkareita ei enää automaattisesti lähetetty takaisin itärajan yli. 

Ongelmia neuvostoliittolaisille aiheutti myös Paasikiven päiväkirjojen julkistaminen, sillä Neuvostoliitto pelkäsi Paasikiven mollaavan Neuvostoliittoa. Päiväkirjojen julkistaminen haluttiin jollain tapaa estää ja hieman yllättäen jopa Supossa pohdittiin ratkaisuja ongelmaan. Lopulta päiväkirjat kuitenkin julkaistiin eikä Neuvostoliitto nostanut niistä mekkalaa. 

Suomettuiko Supo?

Mutta entäpä tutkijan keskeinen kysymys: suomettuiko Supo? Vastaus on Luukkosen mukaan kaksijakoinen eli kyllä ja ei. 

Kyllä, jos suomettumisella tarkoitetaan niin sanottua maan tapaa eli ongelmista keskustelemista ja hoitamista KGB:n välityksellä – tämä kaikki kun edellytti myös "valmiutta myötäillä" idän toiveita. 

Mutta jos suomettumisella tarkoitetaan kirjan kirjoittajan mukaan rähmälläänoloa eli tilannetta jossa Neuvostoliiton toiveita yritettiin täyttää jo etukäteen tai että toiveet olisi täytetty laillisuudesta välittämättä, vastaus on kirjoittajan mukaan ei. 

Luukkonen tulkitsee Supon aikakauden ajattelua niin, että jos neuvostoliittolaisten pyynnöt voitiin jättää huomioimatta lakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin vedoten, ne myös jätettiin huomioimatta. 

Supossa punnittiin myös, miltä asiat näyttävät lännessä. Jos ongelmaa ei ollut, voitiin tapauskohtaisen harkinnan perusteella pohtia jossain asiassa myöntymistä. Piti kuitenkin aina korostaa tapauskohtaisuutta, koska Neuvostoliitolla oli tapana ajatella jokainen myöntyminen eräänlaisena saavutettuna etuna, joka koskisi myös kaikkia tulevia tapauksia. 

Kirjassa on paljon kuvauksia myös Supon länsiyhteyksistä. Periaatteessa Supo pyrki siihen, että länsimaiset turvallisuuspalvelut voivat toimia Suomessa, jos Supolle kerrotaan toiminnasta ja Supo antaa toimintaan luvan. 

Tiitisen aikakautena Supon länsiyhteydet lisääntyivät merkittävästi ja myös luottamus suomalaisiin kasvoi merkittävästi. Tässähän toteutui jälleen suomettumiseen liittyvä paradoksi: pidettiin hyviä suhteita itään mutta samalla lähestyttiin länttä. 

Korjattu Pekka Siitoimen nimi oikeaksi klo 18.07.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja