Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina. Karttojen matkassa keskiajalta nykyaikaan. John Nurmisen säätiö. 2020. 366 s.
Baltianmeri, Länsimeri, Itämeri.
Meille suomalaisille se on Itämeri, meri, jonka rannoilla ja johon johtavien jokien varsilla ja vesireiteillä Suomi on paljolti muotoutunut yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti.
Usein Itämeri rajoittuu meikäläisessä mielessä Suomenlahteen, Pohjanlahteen ja Perämereen.
Kirjaimellisestikin, tai paremmin kartastollisesti. Sillä kun reissaamme Tallinnaan, Tukholmaan tai Ahvenanmaalle, mielessämme hahmottuvat ja matkustaja-alusten seinillä ja ruuduilla olevat kartat luonnollisesti näyttävät näitä Itämeren osia halkovan laivareitin.
Suhteellisesta pienuudestaan huolimatta Itämeri on ollut ja on monen entisen valtakunnan ja nykyisen valtion elämänsuoni – kaupan ja kulttuurisen vaihdon väylä, ja vielä 1940-luvulla sotatanner.
Nyt Itämeri tunnetaan kuin omat taskut, hapettomine pohjineen, suolapulsseineen, vilkkaine laivareitteineen, luonnonsatamineen, vaaranpaikat liikkuvine hiekkasärkkineen. Purjeveneilijäkin tietää karttaa lukiessaan vaikkapa Helsingin edustalla, missä köli voi raapia pohjaa tai koko riemu karahtaa kiville.
Meillä on käytössä tietoa tihkuvat kartat monenlaisilla mittakaavoilla niin paperisena kuin digitaalisena. Niitä on periaatteessa kaikilla. Muinoin ne olivat käsityötä, harvinaisia ja erittäin arvokkaita.
Monikansallinen meri
Ja kun näillä kartoilla siirtää katseensa kotivesistä kauemmaksi, näkyy myös laajemmin Itämeren tarina.
Itämeren monikansalliseen historiaan sukeltaminen käy myös karttojen avulla. Kartat konkretisoivat näkyviin kunkin aikakauden käsitykset ja uskomukset Itämerestä ja maista ja mannuista sen ympärillä (nykyään uskomuksia tosin lienee vähemmän, kartoissa ei uiskentele mielikuvituksellisia merihirviöitä).
Tietokirjailija Marjo T. Nurmisen teos tuo antoisasti esiin Itämeren alueen menneisyyttä. Karttojen visuaalisuus, informaatio ja kauneuskin yhdistyvät tutkittuun tietoon historiasta.
Keskiössä on karttojen Itämeri, ei yksi (kansallis)valtio sen äärellä. Itämeri on ollut nykytermein kansainvälinen vesi.
Itämerellä on kuljettu jo ennen ensimmäistäkään yritystä sen hahmottamiseksi kestävämpään hyötykäyttöön. 1100-luvulla Mohammad al-Idrisi hahmotteli karttaansa myös Euroopassa tunnetun maailman pohjoisimpiakin osia, johon kuului kartalla myös Itämeren eteläisiä osia.
Kartoilla alkoivat rantavaltiotkin hahmottua
Hansaliiton kauppiaat tarvitsivat uudempia karttoja, samoin Kalmarin unioni hallitsijoineen. Itämeri oli pitkään etupäässä sen eteläistä ja keskistä osaa. Kaupankäynnin ja valtataistelujen myötä Itämeren merkitys laajeni, mikä näkyy myös kartoissa.
Pikkuhiljaa jonkinlaista Suomenniemeäkin alkaa hahmottua rannikoltaan ja tärkeimmiltä paikoiltaan. Vuonna 1532 karttoihin ilmestyy ensimmäistä kertaa sanat Mare Balticum. Tässä Jacob Zieglerin kartassa on jo tunnistettavissa paljon ’oikeaa´ Itämerta.
Turkiksia, puutavaraa, tervaa, posliinia, hiekkaa, viljaa, monenlaista tavaraa on aalloilla kuljetettu. Ja ”olutrallia” käytiin jo ainakin 1500-luvulla, kun Wismarista nykyisestä Pohjois-Saksasta laivattiin tynnyreitä toisensa perään Venäjää ja Englantia myöten.
Itämeri on myös lukuisten alusten hautausmaa, mikä kertoo paikoin hyvin vaikeakulkuisista, sään pieksemistä ja jäiden valtaamista, vesistä.
Joskus karttoja reunustavat rannikkokaupunkien pohjakartat, tai kuvia paikallisista kulttuureista, tavoista, elinkeinoista ja muusta elämästä. On myös kuvakarttoja esimerkiksi rannikkoseutujen topografiasta, maamerkeistä tai suojaisista reiteistä.
Painotekniikkaa ja propagandaa
Painotekniikan kehittyminen lisäsi karttojen saatavuutta. Niistä tuli myös propagandaa, kun protestanttiset ja katoliset vallat pyrkivät osoittamaan omia tai viholliselle kuuluvia alueita.
Kartat eivät siten ole olleet aina neutraaleja, jotka vain kylmästi kertovat maantieteellisiä tosiasioita. Ne ovat olleet hallinnolle tuiki tärkeitä välineitä, ja kartoitukseen ajan myötä ryhdyttiin laittamaan entistä enemmän huomiota ja rahaa.
Karttoja on käytetty apuna perinteisen merenkulun lisäksi myös esimerkiksi veronkannossa ja maankäytössä, kouluopetuksessa rakentamaan kansallista minäkuvaa, kanavien suunnittelussa, taloudellisen tuotannon tilastoinnissa, kasvi- ja eläinkunnan tutkimisessa ja maaperätutkimuksessa.
Nurminen etenee ajallisesti ja johdonmukaisesti nykypäivään. Loppua kohden kartat vähenevät, mutta huoli Itämerestä kasvaa.
Itämeri on muuttunut eniten siksi, että se on saastunut. Kauppa käy, laivoille vaaditaan puhtaampaa teknologiaa, rannikkokaupunkien jätevesiongelmiin on puututtu, maatalous tuottaa jokia pitkin kuormitusta.
Yllä mainittuihin ongelmiin löytyy tarvittaessa nopeampikin vastaus, jos vain rahaa ja tahtoa on. Se mitä ilmastonmuutos tekee Itämerelle, onkin vaikeammin hoidettavissa.
Sen eliöyhteisöllinen mittakaava on valtava ja vuosisatoja kestävä, emmekä vielä tiedä läheskään kaikkea, miten se vaikuttaa Itämereen ja yhteisöihin meren valuma-alueella, koska olemme keskellä muutosta.