Jussi Kärjen kolumni: Talous kasvaa – kenen ansiota tämä on? Sipilän hallitus on mainettaan parempi

Luottamus on talouden kulmakivi, jonka merkitystä ei voi väheksyä. Kansalaiset ja yritykset uskaltavat tehdä hankintoja ja palkata ihmisiä, jos he luottavat asioiden sujuvan.

Sipilän hallitus aloittaessaan iski pöytään muutaman niin simppelin teesin, että tv-toimittajakin ne ymmärtää. Mieleeni jäi muutama: 1) Kokonaisveroastetta painetaan alaspäin, 2) Kenenkään verotus ei kiristy, 3) Teollisuuden kustannuksia ei lisätä.

Siitä syntyi pohja, jolta ponnistaa. Kilpailukykysopimus tasasi kustannuseroja kovimpiin kilpailijamaihin Saksaan ja Ruotsiin. Maailmantalouden kasvu ja lopultakin myös suomalaisten vientitavaroiden kysyntä toivat reippaan myötätuulen.

Kotimaan päättäjät eivät siis täysin ole lastuja maailmantalouden lainehilla. Ei hyvässä eikä pahassa.

Taloustieteilijä Keynes kääntyilee haudassaan

Kataisen-Urpilaisen hallitus joutui vuonna 2011 hankalaan tilanteeseen, jossa ei uskallettu enää elvyttää, kun valtion velkasuhde heikkeni vauhdilla. Keynes luultavasti kääntyili haudassaan, kun Suomen hallitus taantumassa kiristi rajusti talouspolitiikkaa, vaikka sitä pitäisi päinvastoin löysätä.

Tosin taloustieteilijä Keynesin opit poliitikot tuppaavat autuaasti unohtamaan nousukaudella, jolloin pitäisi suitsia kiristää ja hillitä ylikuumenemista.

Nykyään nousukaudet ovat niin lyhyitä, että talouspäättäjät eivät edes ehdi kipuamaan jarrupolkimen päälle. Ei ole kovin paljon liioittelua sanoa, että kymmentä laihaa vuotta seuraa kymmenen lihavaa kuukautta.

Viime vaalikauden hallitukset olivat taantuman panttivankeja, mutta tekivät myös virheitä. Ainakin minun mielestäni. Saa ja pitää olla eri mieltä.

Oikeiston ja vasemmiston diilissä Kataisen hallitus sopi 50-50-säännön eli puolet säästöjä, puolet veronkorotuksia. Tämä osoittautui liian jäykäksi säännöksi nopeasti muuttuvassa maailmassa ja lypsävä lehmä jäi odottelemaan veronkorotusten kierteessä seuraavaa huonoa uutista.

Puolustukseksi voi kuitenkin sanoa, että Kaitaisen-Urpilaisen hallitus pystyi ”fiftyfiftyn” ansiosta tekemään rivakasti ikäviä säästöpäätöksiä. Ja tekikin niitä paljon, miljarditolkulla, mikä jälkikäteen usein unohdetaan.

Mitä voidaan ottaa opiksi vuoden 2011 tilanteesta ja toimista, sillä jotain samankaltaista voi olla edessä myös seuraavalla hallituksella?

1. Jos rakenteelliset uudistukset sotessa, sotussa ja työmarkkinoilla etenevät, se antaa hengähdysaikaa luottoluokittajien katseen alla ja pelivaraa budjetissa. Pitkän aikavälin talousnäkymä on lainoittajille ykkösasia.

2. Kolmen suuren puolueen pitäisi rakentaa luottamusta keskenään jo paljon ennen ensi kevään hallitusneuvotteluja. SDP:n, Kokoomuksen ja Keskustan avustajakaartien olisi siis hyvä tuntea toisensa ja ajatuksensa. Kolmesta suuresta kaksi muodostaa seuraavan hallituksen rungon. Yhteisiä saunailtoja varaamaan!

3. Puheenjohtajien kemioiden pitää toimia. Katainen ja Urpilainen löysivät yhteisen aaltopituuden takkuisen alun jälkeen. Stubb ja Rinne eivät sitä koskaan löytäneet.

Yleinen arvio on, että Juha Sipilä, Petteri Orpo ja Antti Rinne ovat kaikki pragmaattisia johtajia ilman halvaannuttavia kynnyskysymyksiä ja tulevat sitä kautta toimeen keskenään.

Ja hyvä niin, sillä ajat vaikeutuvat.