Kumpi on pahempi vaihtoehto: riutua hitaasti Alzheimerin tautiin vai kuolla koronaan? Yhdysvaltalaisnainen uskoo jälkimmäisen kuolintavan olevan armeliaampi. Siksi hän kertoo Love What Matters -sivustolla toivovansa viruksen olevan äidilleen kohtaloksi.
Seitsemän vuotta sitten Jillian Van Heftyn äiti sai pysäyttävän diagnoosin. Naisella oli Alzheimerin tauti ja verenkiertoperäinen muistisairaus. Muistisairauksiin ei ole parantavaa hoitoa.
Jillian tietää, ettei hänen äitinsä halunnut loppunsa olevan tällainen. Vanhainkodissa 23 vuotta työskennellyt äiti rakasti ikäihmisiä, mutta ei halunnut itse elää vuosia laitoksessa kykenemättä käymään omatoimisesti edes vessassa.
Jillian muistaa, miten hänen äitinsä erään hankalan työvuoron jälkeen pisti tyttärensä lupaamaan, ettei tämä ikinä antaisi hänen tulla samanlaiseksi kuin hoitokodin ihmisraukat. Viisikymppinen nainen ei toivonut vanhuudestaan sellaista. Mieluummin hän kuolisi.
– Hän ei ikinä olisi halunnut elää, kuten nyt elää. Tiedän sen varmaksi. Hänen nykyinen tilansa on kirjaimellisesti hänen elämänsä pahin mahdollinen uhkakuva, Jillian kirjoittaa Love What Matters -sivustolla.
”Realismi ylittää syyllisyyteni”
Jillian uskoo, että hänen äitinsä häpeäisi, jos tajuaisi kastelevansa alusvaatteensa, leikkivänsä nukeilla kuin ne olisivat oikeita vauvoja, pussaavansa seinää luullen sitä lapsuuden ihastuksekseen tai kutsuvansa hoitohenkilökuntaa rasistisilla termeillä. Äidin sydän särkyisi, jos hän ymmärtäisi repineensä lukuisat perheestä otetut valokuvat ja unohtaneensa lapsensa sekä lapsenlapsensa.
Mutta mitä omainen voi tehdä? Tappaa ”vahingossa” muistisairaan äitinsä?
Kun Jillian sai kuulla uudesta koronaviruksesta, joka on hengenvaarallinen erityisesti iäkkäille ja perussairaille, hän pohti, olisiko pandemia hänen äitinsä toivoma portti ulos kärsimyksestään. Jillian päätteli, että olisi.