Oman vanhempansa menettänyt nainen kuvailee kokemaansa surua lahjaksi, josta hän ei halua koskaan päästä ylitse.
Puhelimen läpi sairaalan äänien kuunnellessaan Christine Burke tiesi hetken koittaneen. Hetken, johon hän oli valmistautunut siitä lähtien, kun hän sai kuulla isänsä sairastavan ruokatorvensyöpää yhdeksän kuukautta sitten. Jokainen syöpähoito, jokainen lääkärikäynti ja väliin jäänyt perhepäivällinen olivat tuoneet lähemmäs tätä hetkeä, joka vei häneltä isän ja hänen lapsiltaan isoisän.
– Hoitaja tuli puhelimeen ja sanoi: "Se on ohitse, hän on poissa." Huokaisin helpotuksesta, isäni oli saanut rauhan.
Vaikka Burke luuli pahimman olevan nyt ohitse, hän oli väärässä. Matka surun läpi oli vasta alkamassa, ja se tulisi olemaan raastavaa, kivuliasta ja ihmeellistä – kaikissa sen eri asteissa.
– Vaikka siitä on jo viisi vuotta, kun sanoin hyvästit isälleni, suren häntä edelleen joka päivä. Yhtään päivää ei ole kulunut, ettei sydämeni olisi tuntenut surua, Burke kertoo.
