Mikä taktinen ero oli Pertti Karppisen kolmen olympialaisten kultamitalisoudun välillä? Moskovassa 1980 suomalainen teki saamansa vinkin perusteella tempun, jota kilpakumppanit jäivät seuraamaan hämmästyneinä.
LUE MYÖS: Suomalaisen olympiavoittajan elämä päättyi surullisesti vuonna 2003 – kotipihassa sattunut tapaturma käänsi nousujohteisen uran ja epäilykset voitosta seurasivat vuosia
Moskovan kesäkisat olivat alkaneet Suomen kannalta huonosti. Mitaliodotuksia oli monissa lajeissa, mutta esimerkiksi ammunnassa ja nyrkkeilyssä jäätiin tyystin ilman mitaleita, ja painistakin jäi Pertti Ukkolan kahden tappion jälkeen käteen vain Mikko Huhtalan pronssi alle 74 kilon sarjassa.
Kisojen edetessä paine alkoi vähitellen yhä enemmän kohdistua ehkä siihen varmimpaan kultamitalikandidaattiin, soutaja Pertti Karppiseen.
Onnistumisen painetta lisäsi se, että hänen neljän vuoden takainen taisteluparinsa, länsisaksalainen Peter-Michael Kolbe puuttui paikalta maansa osallistuttua Yhdysvaltain masinoimaan suureen boikottirintamaan. Tämän Karppinen oli kuitenkin lyönyt samana vuonna jo useamman kerran.
– Moskovassa paine oli kova, koska minua ennen oli tullut epäonnistumisia ja paine tuli olympiakomitean johtajillekin. Sitten paine tietysti kasautui minulle, ja minulle tuli vielä vatsatauti Moskovassa, Karppinen muistelee MTV Urheilun haastattelussa.
Karppinen sai taudin lisättyään lasiinsa paikallisesta vesijohtovedestä valmistettuja jääpaloja. Päivää ennen miesten yksikön 1000 metrin finaalia Karppinen oli yhä toipilaana eikä lähtenyt lainkaan harjoitussoudulle.
– Sitä kauheasti jännitettiin, että kuinka käy: palaudunko siihen? Ja kyllä minä palauduin.
Katsomo loi epätasaiset olosuhteet
Itse kisasta tuli Karppisen kannalta varsin erilainen kuin hänen kahdesta muusta kultasoudustaan Montrealin vuoden 1976 ja Los Angelesin 1984 olympiafinaaleissa. Moskovassa ei nähty loppua kohti kiriään yllyttänyttä Karppista, vaan jotain täysin päinvastaista.
– Siellä minä poikkeuksellisesti lähdin kovaa. Sen näkee väliajoistakin, että johdin viisi sekuntia puolessavälissä, ja se on aika paljon tonnilla, Karppinen sanoo.
Tätä ei raisiolainen ollut itse ennen finaalipäivää suunnitellut. Vinkin siihen hän sai vanhalta tutulta.
– Olin tehnyt yhteistyötä norjalaisen soutuvalmentajan Thor Nilsenin kanssa, ja hän auttoi minua paljon. Hän otti ennen finaalia minua hihasta kiinni ja sanoi, että katso tuota rataa. Jos teen samalla taktiikalla kuin aikaisemmin, se ei ole hyvä, minä häviän.
– Siellä oli sivutuuli, ja katsomo käänsi tuulen myötäiseksi.
Tilanteesta oli hyötyä kahdelle kovalle haastajalle, Neuvostoliiton Vasili Jakushalle ja Itä-Saksan Peter Kerstenille, jotka kisasivat sisäradoilla Karppisen ollessa ulommaisena.
– Hän (Nilsen) sanoi, että varo, ne tulevat kuin tykin suusta silloin, kun he saavat myötätuulen ja minä olen sivutuulessa. Minun piti ottaa etumatkaa niin paljon, etteivät he ehdi ottamaan minua kiinni, Karppinen taustoittaa.
– Sen takia minulla oli taktiikka ihan erilainen, ja he olivat varmasti ihan äimänä, kun he kuvittelevat taas, että tulen pikkuhiljaa sieltä. Se onnistui, mutta he saivat kuitenkin viimeisellä 500 metrillä 2,5 puoli sekuntia minua kiinni, mutta minulle jäi sitten kuitenkin reilu kaksi sekuntia etumatkaa maalissa.
Vatsataudistaan johtuen Karppinen halusi varmistaa, ettei hän vedä itseään aivan piippuun ennen loppukiriä. Lopulta koko soutu vaikutti varsin ylivoimaiselta suoritukselta. Pronssille jäänyt Kersten hävisi Karppiselle yli viisi sekuntia.
Kultamitali avasi Suomen olympiavoittojen tilin Moskovassa. Seuraavina päivinä purjehtija Esko Rechardt saavutti kultaa finnjollissa ja Tomi Poikolainen nappasi voiton jousiammunnassa.