Olet 18-vuotiaana urasi ensimmäisissä olympialaisissa. Kukaan ei odota sinulta mitään. Sytyt kuitenkin ennakkoluulottomasti isossa paikassa, kisaat nousujohteisesti ja vaanit kilpailun ratkaisuhetkillä toisena. Sää muuttuu dramaattisesti, ja palaat lopulta kotimaahasi Suomen kesäolympiahistorian nuorimpana kultamitalistina.
Kesällä 1980 Tomi Poikolaisen huippu-ura oli vasta alkuvaiheessa, mutta hän ylsi suurimpaan saavutukseensa. Sinivalkoiset jousiammuntaodotukset kohdistuivat Moskovan olympialaisissa miesten puolella kokeneeseen Kyösti Laasoseen, mutta siinä missä Laasonen sijoittui seitsemänneksi, nuori Poikolainen korjasi koko potin.
Poikolainen äimistelee yhä nelipäiväisen kilpailun elokuvamaista huipennusta. Suomalainen oli roikkunut viiden–kuuden pisteen päässä kilpailua johtaneesta Neuvostoliiton Boris Isatshenkosta, ja kun vain 12 nuolta oli ampumatta, takamatkaa oli neljä pistettä.
Taivas repeää. Vettä tulee kaatamalla. Kolmen nuolen sarjaan on aikaa kaksi ja puoli minuuttia, ja Poikolainen käyttää ajan normaalisti. Kolme vuotta vanhempi Isatshenko alkaa sen sijaan odottaa sateen taukoamista, mikä kostautuu. Hän ampuu lopulta sarjan kolme nuoltaan kiireellä ja huonolla tuloksella.
Poikolainen nousee. Kun jäljellä on kuusi nuolta, hän johtaa kisaa jo kahdella pisteellä. Isatshenkosta ei ole enää kampeamaan rinnalle, vaan Poikolainen juhlii olympiakultaa lopulta kolmen pisteen marginaalilla.
– Kun venäläinen oli nuolensa ampunut ja lähdettiin kävelemään tauluille, ei satanut enää. Se oli niin mystinen juttu; olen monta kertaa miettinyt, kuinka just sillä hetkellä sattuikin tulemaan muutaman minuutin sade, Poikolainen kertaa MTV Urheilulle.
Poikolainen pohtii, että ilman sadetta olisi ollut epätodennäköistä kuroa Isatshenkon neljän pisteen etumatkaa kiinni.
– Ei sitä olisi varmastikaan saanut, ellei toinen olisi menettänyt hermoja ja ampunut sen takia huonosti. Sääolosuhteiden muuttuminen on kuitenkin aina iskun paikka.
"Lämmittää mieltä sunnattomasti"
Moskovan olympialaiset sujuivat suomalaisilta jousiampujilta kaikkineen upeasti. Naisissa Päivi Meriluoto saavutti pronssia, ja miesten kisan ykkösestä Poikolaisesta tuli 18 vuoden, 7 kuukauden ja 6 päivän ikäisenä Suomen kaikkien aikojen nuorin kesäolympiavoittaja. Se saavutus on säilynyt hänellä edelleen.
– Sitä on ruvennut iän tullessa arvostamaan enemmän. Kun ei itse enää kilpaa ammu mutta seuraa muiden urheilijoiden haastatteluja, kuinka korkealle olympiavoittoa edelleen arvostetaan missä tahnsa lajissa lajissa, kyllä se mieltä lämmittää edelleen ihan suunnattomasti, Poikolainen kertoo nyt 58-vuotiaana.
Monet tunnistavat jousiammunnan ainoan suomalaisen olympiavoittajan edelleen. Poikolaisen kanssa on tultu juttelemaan 40 vuoden takaisesta olympiavoitosta kaduilla ja hänen pyörittämässään hyvinkääläisessä jousivälineliikkeessä.
– Jotkut minua nuoremmat kertovat, että he seurasivat ampumistani, vaikka olivat tuolloin vain kuuden–kahdeksan vanhoja. Siitä hekin innostuivat ja rupesivat ampumaan.
Moiset viestit lämmittävät myös palomiehenä työskentelevän Poikolaisen sydäntä.
– Nyt sen vasta ymmärtääkin paremmin, että kyllä se on hitsi vieköön ollut aika iso juttu monelle muullekin – inspiraation lähde siihen, että moni muu on ruvennut harrastamaan.
"Ainutkertaista ja harvinaista"
Poikolainen ampui myöhemmin urallaan joukkuekilpailun olympiahopeaa, kaksi MM-hopeaa ja yhden yksilökilpailun MM-pronssin. EM-tasolla hän voitti kultaa sekä yksilö- että joukkuekilpailussa ja saavutti kuusi muutakin EM-mitalia. Uran kirkkaimmaksi hetkeksi jäi kuitenkin jo nuorena saavutettu olympiakulta.
– Hyvä, että osui silloin kohdilleen. Olympiavoiton saavuttaminen on niin ainutkertaista ja harvinaista.
Poikolainen muistaa, että noina aikoina nuorten jousiampujien menestyminen oli muutenkin yleistä.
– Se ei enää tänä päivänä oikein pidä kutia. Suurin osa on maailman kärkikahinoissa nykyään sellaisia kolmekymppisiä, vähän alle 25:n ja 30:n paikkeilla.
– Jousiampujat pystyvät olemaan periaatteessa hyvin pitkään huipulla, jos työ, perhe ja kaikki muut asiat osuvat kohdilleen ja löytyy palavaa himoa kilpailemiseen.
Seuraavista olympialaisista "vain haukkuja"
Poikolainen kokee itse kehittyneensä ampujana vielä olympiavoittonsa jälkeen ja olleen teknisesti parhaimmillaan 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun.
Olympiavoiton jälkeen ulkopuoliset odotukset kuitenkin kasvoivat ja Poikolainen tunsi ne niskassaan. Seuraavissa olympialaisissa Los Angelesissa 1984 Poikolainen sijoittui viidenneksi, minkä jälkeen häntä soimattiin jopa kohtuuttoman rankasti.
– Siitähän tuli vain haukkuja. Se kertoo odotuksista: jos voittaa, oli laji mikä tahansa, pitäisi aina pärjätä hyvin. Maailmassahan ei kuitenkaan ole montaakaan urheilijaa, jotka pystyisivät jatkuvasti vuodesta toiseen olemaan ihan mitaleilla.
Monilla mitaleilla Poikolainen kuitenkin yhä oli ja antoi lajille paljon. Poikolainen muistaa ampuneensa parhaimmillaan noin 50 000 laukausta vuodessa.
– Aikoinaan fillarilla lähti aamupäivällä kentälle ja illalla tuli takaisin. Se oli normaalia päivärytmiä, että koko päivä oikeastaan ammuttiin, välissä vain syöden.
Taistelutahtoisen Poikolaisen menestystä selitti myös lajille sopiva psyyke.
– Vaimonkin kanssa aina vitsailemme, että en pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerralla. Kun keskityn siihen, olen täydellisen keskittynyt siihen yhteen asiaan. Vaikka maailma kaatuisi silloin ympäriltä, en huomaa sitä.
Poikolainen korostaa, että tätä on vaadittu myös ampumaharjoituksissa peruskiveä valettaessa.
– Ajatus ei saisi karata, että mennään vain ammuskelemaan mahdollisimman paljon nuolia, vaan ampuessa täytyy aina olla hyvä suoritus ja tekniikka mielessä. Se ei välttämättä kaikilta onnistu, koska se on aika väsyttävää.
"Kuinka moni haluaa uhrata elämäänsä pärjäämiselle?"
Poikolainen kokee, ettei Suomessa tahdo nykyään ylipäätään olla jousiampujia, jotka tekisivät kaiken menestyäkseen. Hän sanoo suoraan, että lajin sinivalkoinen nykytilanne näyttää tältä osin huonolta.
– Kun kävimme monia arvokisoissa kanssani ampuneen Laasosen Kyöstin kanssa viime kesänä Moskovassa katsomassa maailmancupin finaalia, oli paljon aikaa rupatella. Hän sanoi, että arvaapa, montako arvokisamitalia hänelle ja minulle kertyi yhteensä. Vastasinkohan 25 tai 30. "Kössi" sanoi, että 38.
– Kössi sanoi sitten, että arvaapa, paljonko nyt on tullut, kun minäkin lopetin. Jos mennään vuodesta 1999 tähän päivään, on tullut yksi mitali, miesten joukkuepronssi EM-kisoista. Aika dramaattinen lasku se on ollut.
Kelkka voisi olla käännettävissä, mutta Poikolainen korostaa, että tämä vaatisi suuria uhrauksia.
– Kun välineitä myy, huomaa, että meillä tulee koko ajan lajiin uusia harrastajia. Harrastajapulaa meillä ei minun mielestäni ole, mutta kuinka moni haluaa uhrata elämäänsä pärjäämiselle? Niitä ei ole hirveästi. Se vaatii niin paljon. Siinä ei normielämää pysty viettämään, on laji tänä päivänä mikä tahansa.
– Moni haluaa pitää vain harrastuksena, mutta täytyisi jättää opiskeluja tai työtä vähemmälle ja tehdä isoja ratkaisuja, jotka loisivat aikaa harjoittelulle. Toki kisoissa voidaan käydä ja tavata kavereita, mutta se ei ole ihan viimeisen päälle menestyshakuista.
Suomalaisampujat eivät ole lisäksi aina olleet saada suurissa kisoissa parasta irti.
– Kun olen seurannut ampujia, kyllä Suomessa pojat välillä väläyttelevät oikeinkin hyviä tuloksia. Mutta kun mennään EM- ja MM-kisoihin, joissa on panosta oikein kunnolla, tulostaso ei yllä siihen, mitä kotimaassa pystytään ampumaan.
"Tätä tehdään varman hautaan asti"
Potentiaalisena lähitulevaisuuden suomalaismenestyjänä Poikolaisen mieleen tulee lähinnä Antti Vikström, jota valmentaa tämän isä Pertti.
– "Peran" kanssahan me kilpailimme vuosikaudet. Antti on erittäin hyvissä käsissä: valmennuksellista ja teknistä tietoa tulee ihan varmasti kunnolla.
Poikolainen nostaa pienen miettimisen jälkeen esiin myös Tokion olympialaisiin tähdänneen Antti Tekoniemen nimen.
– Mutta siihen se oikeastaan loppuu. Naisissa ei ole tällä hetkellä tuloksellisesti sellaista ampujaa, joka olisi edes kovin lähellä kärkikahinoita.
Poikolainen itse ampuu nykyään olympiajousen sijaan lähinnä taljajousella – lähes joka päivä, mutta harrastuksena. Palo jousiammuntaa kohtaan ei ole sammunut.
– Ei tästä tunnu irti pääsevän. En ole tosin hirveästi edes yrittänyt, kyllä tämä on mielenkiintoista. Taljajousi on sen verran erilainenkim, että koko ajan sen säätämisestä ja ammuntatekniikasta keksii uutta.
– Tämä on vienyt sillä lailla mennessään, että tätä hommaa tehdään varmaan hautaan asti.