Huuhkajat rämpivät ensimmäisen voitottoman vuotensa sitten vuoden 1992. Liian monen mielestä se antaa verrattoman hyvän syyn potkia maassa jo makaavaa. Nyt kaivataan myötäelämistä, ei silmitöntä sättimistä.
Tappio Ukrainassa niittasi Suomen jalkapallomaajoukkueen synkeän saldon vuosimallia 2016: kaksi tasapeliä, yhdeksän tappiota.
On selvää, ettei Suomen kokoinen ja tasoinen jalkapallomaa kestä suurta määrää samanaikaisia poissaoloja (nyt muiden muassa Niklas Moisander, Perparim Hetemaj ja Roman Eremenko). Sen taakse ei saa piiloutua. Yhtä selvää nimittäin on, että Huuhkajat kärsii ammottavasta johtajuustyhjiöstä, pelillisesti ja henkisesti.
Kun Huuhkajat laskeutui matalalentoon viime karsinnoissa, harva jaksoi kiittää valmentaja Mika-Matti "Mixu" Paatelaista siitä, että hän toi valtakaudellaan maajoukkueeseen nuorta verta rohkeammin kuin kenties kukaan hänen edeltäjistään. Sen sijaan hänen "joulukuusitaktiikkaansa" jaksettiin morkata. Vähän sama tauti vaivaa Hasse Backen aikakaudella; ei ole kolmen topparin systeemin vika, jos joukkue ei pärjää. Kysymys on siitä, onko joukkueella oikeat pelaajat systeemiä varten. Suomella ei selvästikään ole.
Pelijärjestelmäpuheesta ja numeroleikeistä on siirryttävä positiiviseen analyysiin. Nyt jos koskaan on tunnistettava myönteiset signaalit ja otettava niistä kaikki irti. Nuoret lahjakkuudet Joel Pohjanpalo, Robin Lod ja Sauli Väisänen tekevät jo läpimurtoa A-maajoukkueeseen. Lisää potentiaalisia vastuunkantajia kehittyy Pikkuhuuhkajissa, nuoremmista ikäluokista puhumattakaan.