Mainos

Hevijätkä instrumenttiviidakossa

Kotona soitettiin ja laulettiin aina. Toisin sanoen isä soitti ja äiti lauloi mitä milloinkin sattui mieleen juolahtamaan, virsiä ja rokkia peräjälkeen ja välistä sekaisinkin.

Isän kitaroita lojui olohuoneen lattialla, kunnes koira söi niistä yhden. Sen jälkeen ne ripustettiin seinille. Pelkäsin koiran puolesta pitkään. Harvoin olen nähnyt isäni vihaisena, mutta harvoin kukaan pistääkään poskeensa hänen kalleimpia aarteitaan.

Olohuoneen nurkassa olivat myös ylpeyteni, kummisedän lahjoittamat oikeat vanhat rummut. Onneksi en tiennyt niiden arvoa silloin kun takoa jyskytin niitä silmät ummessa ja miltei transsissa, muuten olisin koko ajan pelännyt, että onnistuisin hajottamaan ne. No, harva rumpali soittimensa takomalla pilaa, kyllä ne ovat muita onnettomuuksia, joita rummuille sattuu.

Ehkä minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi sitä tarvittavaa rytmitajua, kun rummutus maistui kuitenkin pitemmän päälle puulta. Tai oikeastaan halusin paremminkin tuottaa melodiaa. Rumpujen takominen auttoi kuitenkin päästämään monia höyryjä uhmaikäisenä ja tiukkana teininä, suosittelen! Toimii yhä edelleen.

Polvenkorkuinen huilumies

Päiväkoti-ikäisenä minua kuljetettiin monta vuotta muskarissa. Soittaminen oli sinänsä ihan jees, ja osaan sormiotteet vieläkin. Muskarinope soitatti meitä puoli tuntia ja toisen puolituntisen teimme rytmiharjoituksia ja piirsimme. Silloin luulin, että koko maailman lapset soittavat nokkista, en tainnut koskaan edes tajuta mitenkään kyseenalaistaa tunneilla käymistä.

Vanhemmat olivat aikanaan valinneet nokkahuilun kahdesta vaihtoehdosta. Toinen soitin oli halpa ja toinen kallis hankinta, joten raha taisi ratkaista. Vielä nykyäänkin on kiva kiusata vanhempia siitä: ette siis halunneet tehdä mitään uhrauksia musiikkiurani eteen, ties miten kuuluisa minäkin nyt olisin, jos olisitte kuitenkin hankkineet sen kanteleen... Vaka vanha Väinämöinen..

Toisaalta vanha suola on alkanut janottaa, nyt voisi oikeastaan tutustua kunnon parimetrisiin nokkahuiluihin. Niitä ei ihan skidinä saisi edes nostettua huulilleen. Poikkihuiluakin voisi kokeilla, tosin se huulten asento soittaessa tuo minulle aina koomisia mielikuvia.

Puhallusta ja pimputusta

Trumpetti, saksofonit ja muut isommat puhaltimet tyssäsivät aikanaan siihen, kun olin niin pitkään niin heiveröinen. Ihan itse päättelin, ettei minulla ollut tarpeeksi keuhkokapasiteettia. Taisin kuitenkin olla väärässä. Saattaisi olla mukava osata vetää muutama jatsisoolo tavanomaisten bänditouhujen lomassa.

Oikeastaan ainoa soitin, josta en ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut, taitaa olla viulu. Ehkä en ole vain onnistunut kuulemaan yhtään mielenkiintoista viulukappaletta, mutta minusta viulussa ei ole tarpeeksi potkua. Joku Heimo Haitto tai Nigel Kennedy saattaisi olla eri mieltä. Linda Lampeniuskaan ei luottanut tarpeeksi pelkkään musiikkiin.

Sähköpiano minulle hankittiin, kun kylliksi kinusin. Siinä tehtiin kyllä se virhe, että hommattiin sellainen halpisversio, jossa näppäinherkkyyys oli plus miinus nolla. Toisin sanoen jokainen painallus kuului täsmälleen yhtä kovana tai hiljaisena. Tulkitse ja eläydy siinä sitten...

Sen verran sitä jaksoin pimputtaa, että soitin äidin mieliksi pari joululaulua seuraavana jouluna. Nyt vehje on treenikämpällä, sillä saa kuitenkin melodian demonstroitua ihan mukavasti pikana, ja se jaksaa toistaa sitä taustalla mekaanisesti mutta väsymättä.

Kitarat kierrätykseen

Lopullinen(?) valintani oli tietysti kitara. Jo vähän päälle kymmenvuotiaana huomasin haluavani tehdä omia biisejä. Niissä oli englanninkielistä maailmantuskaa ja synkeää pettymystä naisiin ja rakkauteen. Hilpeä maailmankatsomus!

Englanninopettajani olisi varmaan pyörtynyt kuullessaan, miten pahoinpitelin prepositioita. Suomeksi en kuitenkaan voinut laulaa, sitä vasta olisi naurettu. Niinpä koetin korvata omalaatuisen kieliversioni puutteet laulamalla kovaa ja korkealta ja huiskuttamalla kiharaa pitkää tukkaani mukamas villisti.

Kitara oli helppo valinta senkin vuoksi, että isäukko osasi neuvoa soittamisessa ja tietenkin siksi, että sain saman tien kuin ohimennen käyttööni laadukkaita soittimia. Tälläkin hetkellä ykköskitarani on myös isän ykköskitara. Sääli vain, että isä ei ole vihjeistäni huolimatta ymmärtänyt hankkia minulle... ei kun tietysti itselleen yhtään alkuperäistä Gibson Flying V:tä.

Musiikillista esikuvaa minulla ei oikein ole. Omia biisejä teen edelleen, mutta nyttemmin kielen tarkastaa tyttöystäväni, kanadalainen vaihto-oppilas. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta biisintynkiä nousee mieleen vaikka kesken matikan tuntia. Silloin ne on pakko saada muistiin. Nykyajan tekniikalla sekin onnistuu suhteellisen huomaamatta.

Älkööt polynomifunktiot estäkö uuden tähden tulemista!


Helmi nyt myös Twitterissä, tutustu!

Haastattelu: Hanna Myllys

Kuvat: Shutterstock

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.