Ranskan politiikka on nyt niin pahuksen solmussa, että vajaan viikon vanhan Michel Barnier’n hallituksen elinaika punnitaan luottamuslauseäänestyksessä jo heti tiistaina. Mikään muu kokoonpano ei kuitenkaan ole edes mahdollinen, siitä pitää huolen äärioikeiston johtaja Marine Le Pen, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Oh là là! On aura tout vu! Jo on aikoihin eletty! Ennen kesä-heinäkuun vaaleja syntynyt niin sanottu front républicaine, tasavaltalainen rintama, taktikoi yli puoluerajojen, jottei eurovaalit voittanut äärioikeisto missään nimessä saisi ehdotonta enemmistöä maan kansalliskokoukseen.
Niin on Ranskassa tehty vuosikymmeniä, ja niin on äärioikeiston valtaantulo aina saatu estetyksi.
Vanhasta muistista edellisen pääministerin, nuoren Gabriel Attalin, johdolla presidentti Emmanuel Macronin keskustalainen ryhmittymä ja maltillinen oikeisto taktikoivat nyt äärivasemmiston kanssa niin, että niissä vaalipiireissä, joissa äärioikeisto oli vahvoilla, äänestettiin sitä ehdokasta, joka oli vahvin päihittämään äärioikeiston ehdokkaan.
Lopputulos on nyt kuitenkin se, että juuri se puolue, jonka valtaanpääsyn estämiseksi taktikoitiin vaikka itse paholaisen kanssa, siis äärioikeisto, määrääkin nyt kaapinpaikan eli sen, kuka saa olla Ranskan pääministeri ja millaista politiikkaa hänen hallituksensa saa tehdä.
Lue lisää: Kuukausien vääntö: Ranska saanut vihdoin uuden hallituksen
Ja toisella äärilaidalla taas vasemmiston kauhukakaran, Jean-Luc Mélenchonin johtama La France Insoumise, Alistumaton Ranska -puolue, matkii Donald Trumpia kiljuen, että siltä on varastettu vaalivoitto.
Totta toki onkin, että sen jälkeen, kun äärioikeisto oli odotetusti voittanut eurovaalit kesäkuun alussa, heinäkuun alun ennenaikaiset parlamenttivaalit voitti tosiaankin yllättäen hajanaisen vasemmiston vaaliliitto - mutta suurelta osin äänestystaktikoinnin ansiosta äärioikeistoa vastaan, ei niinkään Mélenchonin äärivasemmiston puolesta.
Hallitusvastuu ei maistu
Mutta ei ollut mennyt kuin muutama minuutti vaalituloksen selvittyä, kun sukkela Mélenchon ryntäsi tv-kameroiden eteen vaatimaan joka tuutissa, että nyt on vasemmistoblokin saatava valta toteuttaakseen vaaliohjelmansa - ja vain ja ainoastaan heidän vaaliohjelmansa.
Ei mitään neuvotteluja minkään muun puolueen kanssa mistään hallitusohjelmasta, vaan hallituksen ohjelma olisi heidän vaaliohjelmansa, piste.
Näin Mélenchon viestitti vaalien jälkeisistä ensi hetkistä lähtien, ettei vasemmiston vaaliliitolla ollut mitään halua hallitusvastuuseen. Sillä kun siltä puuttuu 96 paikkaa kansalliskokouksen ehdottomasta enemmistöstä, eikä sillä ole mitään halukkuutta neuvotteluihin kenenkään kanssa, ei silloin myöskään ole edellytyksiä hallituksen muodostamiseen.
Myös Marine Le Penin äärioikeistopuolue julisti, ettei se halua ottaa hallitusvastuuta samasta syystä; sillekin kelpasi vain oman ohjelman toteuttaminen. Très bien! Hyvä juttu!
Tosiasiassa kansalliskokouksen hajottamista ja ennenaikaisia vaaleja suureen ääneen vaatinut äärioikeisto oli aivan housut kintuissa, kun presidentti Emmanuel Macron ilmoittikin uusista vaaleista, sillä se oli sekä niihin että hallituksen muodostamiseen täysin valmistautumaton.
Nyt se onkin kouluttamassa ja preppaamassa ehdokkaita ympäri maata seuraavia vaaleja varten.
Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen sirkuksen aikana muiden puolueiden johtajat kyllä puhuivat hurskaasti halukkuudestaan sovitella omia ohjelmiaan muiden kanssa, mutta käytännössä yksikään puolue ei leväyttänyt eväänsäkään sen hyväksi.
Mikään puolue ei aidosti halunnut koalitiota.
Kolmen blokin jumi
Ranskan kansalliskokous on heinäkuun vaalien tuloksena jakautunut kolmeen tasavertaiseen blokkiin; vasemmiston vaaliliittoon, Macronin keskustaan ja äärioikeistoon. Niiden ulkopuolelle jää vain pieneksi kutistunut maltillinen oikeisto.
Britanniaa lukuun ottamatta kaikissa muissa Euroopan maissa olisi kiireen vilkkaa alettu neuvotella koalitiohallituksesta, mutta kun Ranskassa ei sellaista ihmettä ole muodostettu sitten 1950-luvun, sitä ei enää oikeasti edes osata tehdä.
Ranskan nykyinen vuonna 1958 Charles de Gaulle vaatimuksesta laadittu niin sanottu viidennen tasavallan perustuslaki takaa presidentille länsimaiden vahvimmat valtaoikeudet ja enemmistövaalitavan, joka mahdollistaa presidentin tueksi ehdottoman enemmistön kansalliskokoukseen.
Se on taannut Ranskalle suhteellisen rauhalliset olot verrattuna niin sanottuun neljänteen tasavaltaan vuosina 1947-58, jolloin käytössä oli suhteellinen vaalitapa. Silloin Ranskassa oli 12 vuoden aikana yhteensä 22 hallitusta, joiden keski-ikä oli seitsemän kuukautta.
Ranskalaiset katsovat vain ihmetellen muita Euroopan maita, jotka saattavat neuvotella kuukausikaupalla koalitiohallituksen muodostamisesta. Eihän sellainen - non, non et non! - ranskikselle passaa, sillä silloinhan täytyisi tehdä kompromisseja.
Koko kompromissi-sana on Ranskassa lähes kirosana! Aina natseja myötäilleen Vichyn yhteistoimintahallituksen ajoista lähtien on kompromissien teko ollut epäilyttävää.
Konsensus on Galliassa yhtä pahamaineinen mahdottomuus; sen muistanette jo Asterixista.
Jotta vaaliliitosta huolimatta hajanainen vasemmisto olisi voinut kuitenkin edes kokeilla hallituksen muodostamista, piti sen kyetä edes ehdottamaan pääministeriä nimeä.
Lähes kolmen viikon mittaisen kalabaliikin jälkeen löytyi äärivasemmiston, kommunistien, sosialistien ja vihreiden yhteinen ehdokas, Pariisin kaupungin virkanainen, sosialistien Lucie Castet.
Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Ranska sai Macronin farssin jälkeen pääministerikseen Plan B:n
Macronilla olisi ollut mahdollisuus nimittää hänet pääministeriksi kokoamaan uusi hallitus, jonka äärioikeisto olisi kaatanut lupaustensa mukaan välittömästi. Todennäköisesti Macronin olisi kannattanut edetä sen koukeron kautta vain osoittaakseen kuvion mahdottomuus. Se olisi vaientanut vasemmiston väitteet vaalituloksen varastamisesta.
Lopulta sosialistit olivat aikeissa ehdottaneet pragmaattista ja aikaansaavaa, François Hollanden aikaista entistä sosialistipääministeriä, Bernard Cazeneuviä, joka ehtikin jo valmistautua tehtävään, mutta lopulta vasemmiston vaaliliitto ei päässyt hänestä sopuun.
Niinpä Macron päätyi maltillisen oikeiston Michel Barnier’hen. Tämä totisen oloinen gaullisti ei ole koskaan kuulunut Macronin suosikkeihin - hän on mokoma 20 senttiä pitempikin kuin Macron! - mutta tämä tuntui todellakin olevan ainoa nimi, jonka Marine Le Pen hyväksyi.
Antaako Le Pen pysyä Barnier’n hallituksen pystyssä yhden kuukauden vai yhden vuoden ajan, se jää nähtäväksi.
Mélenchonin porukka alistaa hallituksen jo ylihuomenna tiistaina luottamuslauseäänestykseen heti Barnier’n linjapuheen jälkeen kansalliskokouksessa.
Mistään perinteisestä sadan päivän kuherruskuukaudesta ei uusi pääministeri saa kansansuosiostaan huolimatta edes uneksia, jos hänen viikon vanha hallituksensa selviää tiistaina kaatumatta.
Erokirje heti valmiina
Alppien karaistunut kasvatti ja vaikuttavan kokemuksen entisenä ympäristö-, maatalous-, Eurooppa- ja ulkoministerinä sekä kaksinkertaisena EU-komissaarina kerännyt Barnier on tällä hetkellä kansalaisten suurin suosikki 57 prosentin kannatuksella.
Edeltäjänsä, viidennen tasavallan nuorimman pääministerin, 35-vuotiaan Gabriel Attalin jälkeen historian iäkkäin, 73-vuotias pääministeri onkin nyt ranskisten mielestä kaikkein sopivin vaativaan virkaan näinä vaikeina aikoina. Kappas, tosi paikan tullen kokemuksella on siis merkitystä!
Jo varhain 15-vuotiaana gaullistipuolueeseen liittynyt Barnier kuuluu siihen osaan gaullisteja, joille sosiaaliset uudistukset eivät ole vieraita, mutta hän on myös talouskurin ja terveen taloudenhoidon kannalla.
Siltä pohjalta hänen on nyt kyettävä luovimaan äärivasemmiston ja äärioikeiston puristuksessa Ranskassa sekä sen lisäksi myös EU-komission, markkinavoimien ja kansainvälisten luottoluokituslaitosten tarkassa syynissä.
Le montagnard, sitkeä ja sisukas, monenlaisiin esteisiin tottunut vuoristolainen, on Barnier’n oma luonnehdinta sopivuudestaan lähes mahdottomaan tehtäväänsä. Hän onnistui yli odotusten hurjimmassa hommassaan, neljä puoli vuotta kestäneissä brexit-neuvotteluissa, jossa hän onnistui pitämään 27 EU-maata yhtenäisinä, neuvottelemaan Britannian erolle EU:sta tarpeeksi kovat ehdot, etteivät ne houkuttelisi muita jäsenmaita eroamaan, mutta eivät kuitenkaan olisi niin kovat, että ne estäisivät hyvän yhteistyön brittien ja EU:n välillä.
Yksi Barnier’n menestyksen salaisuuksista on se, ettei hän ole koskaan epäröinyt ympäröidä itseään pätevämmillä huippuosaajilla, joille hän ei itse pärjää.
Ranskan hallituksen kokoaminen näin vaikeassa tilanteessa osoittautui kokeneelle ja sitkeälle neuvottelijallekin vaikeammaksi tehtäväksi kuin hän olisi itsekään uskonut. Mistä löytää päteviä ja halukkaita poliitikkoja hallitukseen, jolla ei ole pitkää tulevaisuutta edessään, jonka täytyy saada paljon aikaan lyhyessä ajassa, jonka täytyy kyetä mahdollisimman laajaan koalitioon ja luovimaan kovien paineiden alla niin oikealta kuin vasemmalta ja jonka jäsenillä ei saa olla omia kunnianhimoisia poliittisia pyrkimyksiä esimerkiksi lähestyvissä presidentinvaaleissa?
Tehtävä osoittautui niin vaikeaksi, että kun Barnier viimein alkuviikosta meni esittelemään ministerilistaansa Élysée-palatsiin, hänellä oli nimilistan lisäksi toisessa taskussaan valmiina erokirje pääministerin tehtävästä. Macron halusi mahdollisimman laajan hallituksen, jossa olisi ministereitä paitsi keskustasta ja maltillisesta oikeistosta, myös hänen entisen puolueensa, sosialistipuolueen, maltillisesta siivestä. Samaa toivoi ja siihen pyrki myös Barnier.
Se ei kuitenkaan onnistunut edes Barnier’n kaltaiselta kokeneelta kehäketulta, sillä sosialistit kieltäytyivät lähtemästä koalitiohallitukseen. Macronin täysmyllerrys Ranskan puoluekentässä on nimittäin vuosien saatossa kutistanut aiemmin mahtavan sosialistipuolueen niin henkitoreisiin, että ilman äärivasemmiston kanssa solmittua vaaliliittoa sosialistipuolue on ollut vaarassa tippua kokonaan pois kansalliskokouksesta.
Hallitusyhteistyö oikeiston kanssa pyyhkäisisi sosialistit pois puoluekartalta. Barnier’lla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin solmia koalitio oman puolueensa eli niin ikään pieneksi kutistuneen maltillisen oikeiston, entisen gaullistipuolueen kanssa.
Giljotiini ja miekka
Uusi hallitus on siis selvästi enemmän oikealla kuin Macronin edellinen hallitus, ja sillähän pääsee vasemmisto koko ajan ilkkumaan. Mutta Le Penin uhka kaataa hallitus heti tarvittaessa on giljotiini Barnier’n pään päällä. Uudessa hallituksessa on mukana vain yksi ainoa sosialisti, entinen kansanedustaja Didier Migaud, joka sai oikeusministerin painavan salkun.
Hallituksen kaikkein konservatiivisin jäsen puolestaan on entinen senaattori Bruno Retailleau Barnier’n omasta puolueesta. Hän sai vieläkin painavamman sisäministerin salkun, joka sisältää äärioikeistolle tärkeät maahanmuuttokysymykset sekä maan sisäisen järjestyksen. Retailleau on ehtinyt jo luetella kolme pääasiallista tehtäväänsä: Palauttaa järjestys, palauttaa järjestys ja palauttaa järjestys.
Harmonisen hallitustyön kannalta sosialistioikeusministeri ja konservatiivisisäministeri ovat jo nyt lupaavasti törmäyskurssilla keskenään.
Mutta oikea Demokleen miekka viuhahtelee Barnier’n pään päällä, sillä Ranskan valtionvelka on viemässä maata suoraan päin seinää. Presidentiksi noustuaan Macron teki sen sakuille lupaamansa ihmeen, että hän palautti Ranskan budjettivajeen Maastrichtin sopimuksen mukaisiin kolmen prosentin raameihin. Mutta sitten tulivat keltaliivit, joiden rauhoittaminen kaatoi uuden budjettitasapainon.
Koronan aikana Ranskan valtavan matkailuteollisuuden hengissä pitäminen koronan aikana nosti valtionvelan taas uusiin sfääreihin.
Sen jälkeenkään Ranska ei kuitenkaan vielä pannut kukkaron nyörejä kiinni. Ei, vaan syntyi yleinen käsitys siitä, että rahaa on aivan kuin Antti Rinteellä.
Kaiken kukkuraksi heräsi korona-aikana ranskalaisnuorten keskuudessa filosofia siitä, ettei elämää kannata tuhlata työntekoon. Ranskan valtionvelka on nyt noussut peräti 110:een prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja korkojen nousun ja inflaation myötä pelkkä lainakorkojen maksaminen vie ranskiksilta 60 miljardia euroa vuodessa.
Sitä kehitystä katsovat kaikki nyt erityisen huolestuneina, sillä Ranskan korot ovat ampaisseet Espanjan maksamien korkojen tasolle, kun tavallisesti Ranska on saanut maksaa samaa korkoa Saksan kanssa.
Nyt Barnier’n onneksi 80 prosenttia ranskalaisista on viimein sitä mieltä, ettei sellaisiin korkoihin ole maassa varaa, vaan lainaa on ehdottomasti saatava nykyistä pienemmäksi. Mutta miten, sillä kukaan ei silti halua tinkiä mistään eduista eikä maksaa yhtään enempää veroja.
Barnier punnitaan tiistaina
Tätä kaikkea katsoo huolestuneena etenkin EU-komissio. Brysselin sankariksi noussut Monsieur Brexit on nyt Macronin paras valtti EU-komissioon päin, ja Barnier onkin jo lähettänyt anomuksen Brysseliin siitä, että Ranskan tilanteen normalisointiin suotaisiin seitsemän vuoden aikajana. Mutta markkinavoimat ja luottoluokituslaitokset eivät vastaanota mitään anomuksia, ja niiden kanssa Ranska voi kohta olla kohta lirissä, sillä niiden reaktiot voivat olla todella nopeita.
Herkuttelijoiden maassa ilmaisut otetaan ruokapöydästä niin, että kansakin ymmärtää. Nyt ekonomistit varoittavat, että enää ei Ranska voikaan valita, ottaako se juuston vai jälkiruoan, vaan tilanne on niin vakava, että nyt on ranskisten otettava molemmat.
Edessä eivät siis ole joko verojen korotus tai menojen karsiminen, vaan molemmat. Ja silloin koittaa taas Mélenchonille oiva tilaisuus lietsoa kansa kadulle.
Tiistaina Michel Barnier pitää hallituksensa linjapuheen, ja sitten kansalliskokous äänestää äärivasemmiston jättämästä luottamuslauseesta hänen hallitustaan kohtaan.
Jos hallituksen linjaukset passaavat äärioikeistolle ja niin kauan kuin ne ovat Marine Le Penin politiikkaa myötäileviä, saa uusi hallitus pysyä pystyssä. Jos Alppien suuri poika luuli joutuvansa kiipeämään Mont Blancin huipulle, nyt edessä onkin Himalaja!