Kuka opettaisi ranskalaisille koalitiohallituksen muodostamista? Maassa vallitsee paha pattitilanne. Kenelläkään ei ole kokemusta siitä, miten kompromisseja ja koalitioita rakennetaan, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Edes tulevan pääministerin nimestä ei ole vieläkään tietoa. Kansalliskokous valitsi sentään perjantaina puhemiehen - sen saman, joka sillä oli jo ennen heinäkuun 7. päivän parlamenttivaalien toista kierrosta,
Nyt on ihan pakko aloittaa pienellä ranskantunnilla: ”C’est le bordel”! on tokaisu, jonka Ranskassa kuulee tuon tuosta. Le bordel -sanalla on kaksi merkitystä.
Paitsi ilotaloa, jollaista laki ei enää salli Ranskassa, sana merkitsee nykyään ennen kaikkea sekoilua, kaaosta ja sekasotkua. Siinä merkityksessä aina jossakin asiassa jossakin päin maata on menossa ”le bordel”.
Pieleen meni
Mutta nyt ranskan kieli on rikastunut vielä uudella sanalla ”la bordellisation”, jonkin asian tai paikan muuttuminen kaaosmaiseksi sekoiluksi.
Jo viimeiset kaksi vuotta termiä on käytetty maan kansalliskokouksen tilasta, ja juuri siihenhän presidentti Emmanuel Macron tavoitteli selkeyttä ennenaikaisilla vaaleilla saadakseen takaisin parlamenttiin ehdottoman enemmistön, jonka tuella hän voisi taas hallita.
Pieleen meni, ja nyt ”la bordellisation” koskee koko Ranskan poliittista tilannetta. Kukaan ei tiedä, mitä tehdä! Vaalien jälkeisenä aamuna Le Parisien -päivälehti otsikoi näyttävästi: ”Qu’est-ce qu’on fait maintenant?” ”Mitäs nyt tehdään”?
Koko Ranskalla on sormi suussa
Koko poliitikkoporukalla tuntuu olevan sormi suussa. Eräs poliitikko kiteytti tilanteen sanomalla: ”Tiedämme kyllä, mitä tehdä, mutta emme tiedä, mitä polkua siihen päästään”!
Niinpä! Joka ikisessä muussa Euroopan maassa - paitsi Britanniassa, toisessa hyvin omaperäisessä entisessä imperiumissa - kyllä tiedetään, että vaalien jälkeen aletaan heti tunnustella koalition mahdollisuutta.
Mutta Ranskassa sellainen taito on ollut kadoksissa jo yli 70 vuotta. Maan edellinen koalitiohallitus kaatui vuonna 1958 - pysyttyään koossa vain kolme viikkoa!
Ranskan silloinen niin sanottu neljäs tasavalta, jonka perustuslaki sisälsi suhteellisen vaalitavan ja tuotti siis pakostakin koalitiohallituksia, rämpi sodan jälkeen äärimmäisen vaivalloisesti demokratian tietä vuodesta 1946 vuoteen 1958. Noiden 12 vuoden aikana maassa oli 22 hallitusta! Eihän sellaisesta kompuroinnista mitään tullut.
Lopulta hätään jouduttiin kutsumaan ”Le Général”, suurmiehistä suurin, kenraali Charles de Gaulle. Hän suostui pelastamaan isänmaan vielä kerran, mutta sillä ehdolla, että perustuslaki muutettaisiin sellaiseksi, että maata voisi hallita. Niin sai alkunsa Ranskan viides tasavalta ja sen presidenttivetoinen poliittinen järjestelmä, joka antoi maan nokkamiehelle suuremman vallan kuin yhdessäkään muussa läntisessä demokratiassa.
Kekkonen inspiroi
Yhtenä inspiraatiolähteenä Charles de Gaullella oli – yllätys, yllätys! - Suomen silloinen perustuslaki. ”Le Général” katsoi, että presidentti Urho Kekkosella oli juuri sellainen määrä valtaa, että se passaisi hänellekin.
Kekkosella ja de Gaullella oli henkilökohtaista kirjeenvaihtoa, mutta lopulta de Gaulle vielä lisäsi Ranskan presidentin valtaoikeuksia niin, että alettiin puhua ”demokraattisesta monarkiasta”.
Aurinkokuninkaan ja Napoleonin maassa se onkin toiminut hyvin vuosikymmenien ajan. Demokratia ei ole Ranskassa toteutunut sellaisena kuin se yleensä länsimaissa mielletään, mutta hallitukset ovat pysyneet pystyssä. Mitä nyt kansa on vähän napissut ja rettelöinyt kadulla. No, jopa siinä määrin, että lopulta jopa Charles de Gaulle itse joutui myöntämään, ettei kukaan voi hallita kansaa, jolla on 365 erilaista juustoa!
Lähes saman tilanteen edessä oli presidentti Emmanuel Macron puolen toista vuoden hallitsemisen ja rohkean uudistuspolitiikan jälkeen, kun keltaliivit panivat kovan kovaa vastaan ja syöksivät maan lähes kaaokseen.
Macronin on myönnettävä totuus
Siitä sekä koronaviruksesta että Ukrainan sodan aiheuttamasta inflaatiosta selvittyään Macronin on nyt myönnettävä, että Ranskan viides tasavalta on viimein saattanut tulla tiensä päähän.
Jos niin käy, silloin on hänen kiivain vihollisensa, äärivasemmiston höyrypääjohtaja Jean-Luc Mélenchon, päässyt ainakin toiseen päämääräänsä, joka on viidennen tasavallan kaataminen. Toinen päämäärä on Macronin kaataminen.
Nyt Ranskassa ei siis ole enää muita vaihtoehtoja kuin koalitiohallituksen muodostaminen. Mutta huh huh! millaisessa tilanteessa ja millä edellytyksillä!
Nykyiset ranskalaispoliitikot eivät ole luonnollisestikaan koskaan joutuneet rakentamaan koalitiota. Aiemmat niin sanotut yhteishallinnan ajat, ”les cohabitations”, jolloin presidentti on ollut eri puoluetta kuin pääministeri ja hallitus, ovat aina olleet sellaisia, että hallituksella on ollut kansalliskokouksen ehdoton enemmistö takanaan.
Nyt on kyettävä kompromissien tekoon
Nyt sellaista ei ole millään puolueella, joten nyt on aidosti kyettävä kompromissien tekoon. Ja sehän on ranskikselle, vallankumousperinteen luomalle kauhukakaralle, todellinen kauhistus.
Sitä paitsi ranskalainen ei juuri maansa ulkopuolelle vilkuile, mitä nyt suvaitsee vähän katsoa Saksaan ja Britanniaan. ”Mitä? Onko teilläkin Suomessa koalitiohallituksia niin kuin Saksassa”? huudahti vilpittömän hämmästyneenä kerrosnaapurini Emmanuel, tasavallan presidentin kaima.
Kun kerroin, että tosiasiassa koalitiohallituksia muodostetaan jatkuvasti kaikissa muissa Euroopan maissa paitsi Ranskassa ja Britanniassa, häntä ihmetytti: ”Mutta sehän tarkoittaa kompromissin tekoa?” ”Le compromis”-sanalla on nimittäin Ranskassa erittäin negatiivinen sävy, niin on ollut aina natsimiehityksestä lähtien. Sehän merkitsi silloin kompromettointia ja raukkamaisuutta.
Ja tämänkertaisessa tilanteessa, jossa politiikan äärilaidat ovat niin vahvasti niskan päällä, on muutakin demokratian kannalta nurinkurista. Kansalliskokousvaalien toisella kierroksella ranskalaiset osoittivat jälleen kerran, etteivät he todellakaan halua, että maata johtaa EU-vastainen, Venäjän diktaattori Vladimir Putinia lähellä oleva äärioikeistopuolue.
Niin sanottu tasavaltalaisrintama piti, ja taktinen äänestys lukuisissa vaalipiireissä johti siihen, että Le Penin äärioikeisto jäi kilvassa lopulta kolmanneksi.
Mélenchonin juoni valkeni
Mutta taktikointi johti siihen, että voiton vei demokratian kannalta aivan yhtä epäilyttävä äärivasemmistolainen La France Insoumise, Tottelematon Ranska, vasemmistopuolueiden vaaliliiton vahvin ja radikaalein osapuoli, jota johtaa sekä Putinia että eteläamerikkalaisia diktaattoreita ihannoiva, juutalaisvastainen stalinisti-trotskisti Mélenchon.
Näissä vaaleissa Mélechonin teki entistäkin luotaantyöntävämmäksi hänen lietsomansa juutalaisvastaisuus. Macronin yllätysilmoitus hallituksen hajottamisesta ja ennenaikaisista vaaleista sai vasemmiston vaaliliiton kannattajat välittömästi samana iltana Pariisin Tasavallan aukiolle, ”Place de Républiquelle”. Tunnelma oli hilpeä vailla väkivaltaa.
Väkijoukossa liehuivat niin Mélenchonin johtaman äärivasemmistopuolueen LFI:n, pienen antikapitalistipuolueen NPA:n kuin Ranskan sosialistipuolueen liput. Mutta yllättäen aukion keskellä korkeana seisovan tasavallan symbolin, Mariannen patsaan, huipulla liehui Palestiinan lippu.
Kukaan ei kiinnittänyt asiaan suurta huomiota, mutta vain kuukauden kestäneen lyhyen vaalikampanjan aikana alkoi Mélenchonin juoni valjeta. Kokenut kehäkettu tiesi, etteivät hänen puolueensa normaalisti saamat äänet riittäisi ykkösasemaan vasemmiston vaaliliitossa. Lisää ääniä olisi haettava muualta.
Miksipä ei maahanmuuttajien asuttamilta, rauhattomilta esikaupunkialueilta, kun Lähi-idän tilanne antoi niihin sopivaa täkyä? Jo eurovaaleissa menetelmä oli osoittautunut hyväksi; Mélenchonin puolue sai peräti yhdeksän meppipaikkaa.
”Dieu merci”
Mélenchonin palopuheissa vilisivät Gaza, Hamas ja Palestiina, ja hänen vierelleen oli ilmestynyt täydestä tuntemattomuudesta vetävän näköinen nuori nainen, jonka eksoottinen nimi Rima Hassan viittaa vahvasti Lähi-Itään.
Hassanin alkuperästä ja ansioista liikkuu erilaisia versioita. Varmaa on vain se, että uuden ranskalaismepin asiaosaaminen rajoittuu Lähi-itään ja sosiaalisen median runsaaseen ja taitavaan käyttöön Palestiinan hyväksi.
Samalla hyväksi havaitulla strategialla Mélenchon jatkoi myös parlamenttivaalikampanjassaan, ja hänen ääripuolueensa sai vahvimman aseman vasemmiston vaaliliitossa. Palestiinan puolesta puhuminen löysi heti vastakaikua esikaupunkialueilla.
Karmeaksi asian tekee se, että samalla monitulkinnaiset Israelia ja juutalaisia koskevat kannanotot lietsoivat juutalaisvastaisuutta, josta nimenomaan Macron on koko presidenttikautensa aikana varoittanut voimakkaasti.
Sekä sosialistipuolueen maltillista siipeä että Macronin puoluetta voi siis moittia siitä, että molemmat erehtyivät hakemaan tukea Mélenchonin ääripuolueesta.
”Dieu merci”, Luojan kiitos, kumpikaan, ei Mélenchonin äärivasemmisto eikä Le Penin äärioikeisto, halua hallitusvastuuseen.
Äärioikeiston nokkamies Jordan Bardella ilmoitti, että hän lähtee johtamaan hallitusta vain, jos hän saa ehdottoman enemmistön kansalliskokoukseen. Mélenchon puolestaan ilmoitti, että hän ottaa hallitusvastuun vain toteuttaakseen omaa hallitusohjelmaansa.
Kummastakaan ei ole kompromissin tekijäksi, eikä kummankaan kanssa löydy halukkuutta hallita.
Vain seuraavat presidentinvaalit kiinnostavat
Joka tapauksessa sekä Marine Le Peniä ja Jean-Luc Mélenchonia kiinnostavat vain seuraavat presidentinvaalit vuonna 2027, jolloin Macron ei voi enää asettua ehdolle.
Se on tällä hetkellä Ranskan onni, sillä kummankin ääripuolueen talousohjelmat veisivät jo nyt viiden prosentin budjettivajeesta ja valtavasta valtionvelasta kärsivän maan nopeasti polvilleen.
Mélenchonin puolueen talousohjelma merkitsisi peräti 230 miljardin euron vuosittaista lisälaskua veronmaksajille ja veisi Ranskan Mélenchonin ihannoiman Venezuelan tielle. Sellaista eivät hyväksyisi kansainväliset luottoluokituslaitokset eikä EU-komissio, joka odottaa Ranskan syksyn budjettikaavailuja erityisen kärkkäästi.
Vaalit voittaneelta vasemmistoliitolta ei ole vieläkään tullut nimiehdotusta pääministerin paikalle, vaikka nimiä on sinkoillut ilmaan roppakaupalla. Sosialistit ja äärivasemmisto ovat jatkuvasti torpanneet toistensa ehdokkaat.
Keskustassa Macron pahin este yhteistyölle
Macronin entinen pääministeri, sosialistileiristä lähtenyt Elisabeth Borne, käyttää nyt kaikki neuvottelutaitonsa saadakseen sieltä ulos uskottavan nimen viimeistään ensi tiistaina, siis täpärästi ennen torstaina avattavia Pariisin olympialaisia. Sen jälkeen kaikki hukkuukin olympiahuumaan.
Jos Mélenchon on vasemmalla luotaantyöntävin hahmo, jonka kanssa kukaan ei halua yhteistyötä, keskustassa taas Macron itse on pahin este yhteistyölle. Sosialistipuolueessa, josta Macron on alun perin lähtöisin, hänet nähdään vanhan suuren puolueen lähes täystuhoon ajaneena petturina.
Myös ennen niin mahtavassa gaullistipuolueessa, nykyisessä tasavaltalaispuolueessa, Macron on ollut alusta lähtien punainen vaate, sillä myös maltillisen oikeiston Macron on ajanut marginaaliin. Yhteinen talouspoliittinen linjakaan ei ole auttanut yhteistyöhön pääsyssä Macronin yrityksistä huolimatta.
Vaalit voittanut vasemmiston vaaliliittouma tuskin saa kursituksi kokoon sellaista hallitusta, joka ensimmäinen luottamuslauseäänestys ei heti kaada. Vasemmisto ei onnistunut kuluneella viikolla saamaan itselleen edes kansalliskokouksen puhemiehen paikkaa, johon se oli ehdottanut iäkästä kommunistikansanedustajaa. ”Ei me mikään Kuuba olla”! alkoi ilkkuminen välittömästi.
Merkillinen lopputulos
Lopputulos on melko merkillinen: Kansalliskokous, jonka piti saada viimeinkin aiempaa vahvempi rooli tasavallan presidentin valtaan nähden, jatkaakin entistä rataa.
Puhemiehenä jatkaa nimittäin uudelleen valittuna entinen puhemies Yaël Braun-Pivet, maan ensimmäinen naispuolinen puhemies, joka sai nyt siis vielä toisen kauden. Hän piti perjantaina hyvin sovittelevan puheen kaikkiin suuntiin, mutta tehtävästä voi tulla tälle Macronin puolueen jäsenelle äärimmäisen hankala.
Seuraava yritys hallituksen muodostamiseen voisi olla Macronin havittelema koalitio, joka ulottuisi sosialistien maltillisesta siivestä ja vihreistä Macronin keskustan kautta maltilliseen oikeistoon. Sosialistipuolueesta on joitakin halukkaita sellaiseen himmeliin löytymässä.
Myös maltillisen oikeiston puolueryhmän johtajaksi valittu Laurent Wauquiez, Macronia tähän saakka systemaattisesti vastustanut kunnianhimoinen entinen Eurooppa-ministeri, on yllättäen vetänyt hatustaan mahdollisen eri puolueiden välisen ”le pacte législatifin”, ”lainsäädäntösopimuksen”. Se tarkoittanee ainakin vuodeksi sovittua lainsäädäntöohjelmaa. Perustuslain mukaan vuoden kuluttua on seuraava mahdollisuus järjestää uudet vaalit.
Yllätysvaaleista tuli vedenjakaja
Kävi tässä ”bordellissa” miten tahansa, näistä yllätysvaaleista tuli vedenjakaja Ranskan poliittisessa historiassa. Vuosikymmeniä presidenttivaltaista asiainhoitoa noudattanut eurooppalainen mahtivaltio joutuu nyt pakon edessä menemään muiden tavoin kohti parlamentaarista demokratiaa ja muodostamaan ensimmäisen koalitiohallituksen yli 70 vuoteen.
Toivottavasti tämä ei tarkoita paluuta siihen samaan epävarmuuteen ja hallitusten jatkuvaan vaihtumiseen niin kuin 70 vuotta sitten. Muu Eurooppa voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.