Helena Petäistön kolumni: Mitä nyt, Macron?

Ranskan presidentti Emmanuel Macronin mahdollisuudet jatkaa Ranskan uudistamista tai edes hallita maata seuraavat viisi vuotta ilman kansalliskokouksen enemmistöä takanaan askarruttavat niin Ranskassa kuin sen ulkopuolella. Viime torstaina maan kansallispäivän, heinäkuun 14. päivän, tv-esiintymisessään Macron varoitti kansalaisia kovista ajoista, sodan jatkumisesta ja energian säästämisen välttämättömyydestä aivan kuin yrittäen saada heidät ymmärtämään, ettei nyt ainakaan ole oikea hetki vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Mutta valitettavasti ontuva alku ei lupaa hyvää Macronin toiselle kaudelle.

Kriisijohtajan katastrofi

Macronin ensimmäinen viisivuotiskausi teki hänestä kriisijohtajan. Kunnianhimoiset haaveet uudistaa pitkään paikalleen jähmettynyt Ranska jäivät haaveeksi, kun keltaliivit katkaisivat hänen tarmokkaasti aloittamat uudistuksensa, koronavirus sulki rajat ja kuristi kaikkien elämää, ja lopulta Euroopassa syttyi sota. Siitä huolimatta Macron onnistui panemaan talouden rattaat pyörimään, laskemaan työttömyyttä, saamaan budjettivajeen kuriin ja tekemään Ranskasta Euroopan houkuttelevimman sijoituskohteen. Mutta paljon jäi tekemättä presidentiltä, joka haluaa jäädä historiaan Ranskan uudistajana.

Kun pandemian hoitokin onnistui kiitettävästi, näillä ansioilla uudelleenvalinta olisi monessa maassa ollut melkein itsestäänselvyys. Mutta Ranska onkin toista maata. Hallitsijat yleensä kaadetaan – Luojan kiitos, ettei heiltä enää sentään katkaista kaulaa! – ja kipeiden uudistusten tekijät sitäkin hanakammin.

Ansiokasta oli, että Macron ylipäätään vielä valittiin toiselle kaudelle, sillä hänen kaksi edeltäjäänsä saivat tyytyä vain yhteen kauteen ja heidän edeltäjänsä valittiin uudelleen vain siksi, että he lupasivat äänestäjille kuun taivaalta.

Heti presidentinvaalien jälkeen Macron sai vielä suurimman puolueryhmän taakseen maan kansalliskokoukseen. Muualla se olisi katsottu voitoksi, Ranskassa se oli katastrofaalinen tappio. Presidentin puolue sai kyllä eniten paikkoja parlamenttiin, muttei enää ehdotonta enemmistöä.

Hyvin, hyvin epämiellyttävä kompromissi

No, mutta jos yhdellä puolueella ei ole enemmistöä yksinään, miksei maahan sitten muodosteta koalitiohallitusta? Niinhän useimmissa maissa tehdään vaalien jälkeen. Mon Dieu! Eihän sellainen Ranskassa mitenkään käy, sillä silloin pitäisi tehdä kompromisseja! Jo pelkällä le compromis -sanalla on huono maine, sillä sehän tarkoittaa tietysti myönnytyksiä. Ja se on hyvin, hyvin epäilyttävää, melkein samaa kuin la compromission, johon liittyy huonoja muistoja natsimiehityksen ajalta. Non, merci!

Joka Saksan vaalien yhteydessä Pariisin naapurini ihmettelevät sakujen touhuja: Monta kuukautta neuvotellaan hallitusohjelmasta, mitä se sellainen on?

– Onko teillä Suomessakin samanlainen tapa? he kysyvät epäluuloisina.

Kun kerron, että meillä saattaa joskus samassa hallituksessa olla sekä oikeisto- että vasemmistopuolue, eivät he ymmärrä enää yhtään mitään. Nyt, kun Macron on julistanut yli viisi vuotta, ettei hän ole oikealta eikä vasemmalta, ajatus ei ole enää ihan yhtä outo, mutta niin kauan kuin puolueilta vaaditaan kompromisseja, täytyy siihen suhtautua epäluuloisesti, ajattelee keskivertoranskalainen yhä.

Konsensuskin kuulostaa ihan kirosanalta.

Ääripäiden puristuksessa

Ranskan nykyisen, de Gaullen perustaman viidennen tasavallan perustuslaki, tehtiin kenraalin toivomuksesta sellaiseksi, että vahva presidentti puolueensa tukemana kykenisi hallitsemaan hankalaa vallankumouskansaa. Enemmistövaalitapa onkin yleensä taannut presidentin puolueelle tukevan enemmistön. Vasta Macron hajotti oikeiston ja vasemmiston ikuisen vastakkainasettelun kiilaamalla keskelle viisi vuotta sitten.

Opposition paikan ottivat äärioikeisto ja äärivasemmisto, jotka ovat ovelien johtajiensa ansiosta kasvattaneet valtaansa niin, että nyt Macron on näiden ääripuolueiden epämukavassa puristuksessa.

Uudessa tilanteessa kesäkuun vaalien jälkeen ehtivät jotkut hyvin valistuneet kansalaiset jo vähän pohtia, että ehkäpä Ranskassakin vihdoin viimein mentäisiin kohti parlamentaarista demokratiaa. Sitä touhotusta ei kestänyt monta päivää, kun kaikki olivat taas vanhaan tapaansa poteroissaan. Macronin riveihin on kaiken aikaa valunut sekä maltillisen oikeiston että maltillisen vasemmiston edustajia, ja hän vähän yrittikin ojentaa yhteistyön kättä perinteiselle oikeistolle, kun talousohjelmat ovat kerran hyvin yhteensopivat.

Vanha gaullistipuolue, josta on enää vain rippeet jäljellä, pelkää kuolevansa pois Macronin syleilyssä. Sitä paitsi Macronin valitsema pääministeri Elisabeth Borne on lähtöisin sosialistipuolueesta, eikä uutta naispääministeriä voi heti vaihtaa, kun edellinen, Ranskan historian ensimmäinen naispääministeri Edith Cresson kaadettiin kymmenessä kuukaudessa 30 vuotta sitten.

Jos jokainen naispääministeri kaatuu heti, ei se kieltämättä anna maasta kovin tasa-arvoista kuvaa.

Pettääkö presidentin tilannetaju?

Kun kansallispäivänä katsoi tunnin ajan Macronia kahden tv-toimittaja tentattavana, nousi epäilys, että onkohan presidentti sittenkään ihan uuden tilanteen tasalla.

Macronhan on toistuvasti lupaillut muuttaa johtamistapaansa enemmän muita kuuntelevaksi, mutta ainakaan torstaina ei siitä vielä merkkejä näkynyt. Toisaalta hänen täytyy kyllä näinä poikkeuksellisina aikoina myös kertoa selvästi kansalaisille, kuinka vaikeassa tilanteessa Ranska ja koko Eurooppa ovat, joten nyt ole yhtään varaa alkaa hötkyillä. Ehkä se oli hänen sanomansa tarkoitus, mutta vastustajille se kuulosti aivan siltä kuin hän ei olisi vielä ymmärtänyt sitä, ettei hänellä ole enää ehdotonta enemmistöä kansalliskokouksessa suunnitelmiensa läpiviemiseen.

Presidentti esiintyi päättäväisesti ja näennäisesti täysin luottavaisena siihen, että hän onnistuu luotsaamaan Ranskan tarvitsemat uudistukset maaliin asti seuraavan viiden vuoden aikana. Hän painotti tuttuun tapaansa työnteon merkitystä ja sanoi tavoitteensa oleva täystyöllisyyden.

Nyt, kun ranskalaiset odottavat inflaation laukatessa valtion auttavaa kättä jokaikiseen pulmaan, Macron toisti pontevasti linjauksensa, että työpaikka ja sen tuoma palkka ovat lopulta aina paras vastaus valituksiin ostovoiman laskusta. Hän kehotti yrityksiä tekemään parhaansa palkkojen korottamiseksi.

Hän painotti myös sitä, ettei polemiikkia herättäneestä kaikkein huonoimmassa asemassa oleville maksettavasta niin sanotusta solidaarisuusrahasta saa tulla vaihtoehto työnteolle varsinkaan nyt, kun maassa on työvoimapula etenkin ravintola-alalla.

– Taivaanrannanmaalausta ei sallita solidaarisuusrahan turvin, sillä sen rahan maksavat muut, jotka tekevät töitä, Macron muistutti.

Ranskan kuuma peruna, eläkeuudistus eli eläkeiän nostaminen 65 vuoteen, on yhä tiukasti ensi vuoden ohjelmassa, mutta niin, että se toteutettaisiin vasta 2030-luvulla. Vastustamisen uhallakin Macron painotti eläkeuudistuksen ehdotonta välttämättömyyttä, sillä se mahdollistaa kauaskantoisten koulu-uudistuksen ja terveydenhuollon rahoittamisen

Hän korosti myös sitä, että valtion avokätisyydellä on rajansa. Raaka-aineiden ja energian hinnan nousun takia heikoimmassa asemassa olevia on tuettava, mutta valtiolla ei ole varaa korvata kaikkea kaikille.

– Sota jatkuu ja sen myötä inflaatio ja energian hinnannousu, sillä Venäjä käyttää kaasua aseenaan, varoitti Macron lisäten, että puolustusvoimiin on panostettava vielä nykyistäkin enemmän.

Myös kaikenlaista tuhlailua on vältettävä, sillä säästäväisyys on hyve myös ilmastonmuutoksen kannalta, hän muistutti.

Ihan tervettä puhetta lähes churchillmäinen, ”verta ja kyyneliä” lupaava ohjelma oli paikallaan. Ihmetystä herätti kuitenkin aivan entisenlainen itsevarma esiintyminen, aivan kuin välissä ei olisi ollut vaaleja lainkaan. Nyt presidentin liikkumatila päätöksenteossa on vaalien myötä supistunut ratkaisevasti.

Oppositio ei entisenlaisesta esiintymisestä ainakaan taatusti tykännyt, kun se päinvastoin kaavailee omien tavoitteidensa saamista läpi niin laajasti kuin mahdollista.

Kipeä tarve liittolaisille

Macronin suosio on laskussa ja taistelu seuraajan paikasta on jo alkanut.

Nyt hänen puolueensa täytyy kuitenkin löytää liittolaisia jokaikiseen äänestykseen tapauskohtaisesti. Ratkaisevassa asemassa ovat nyt pääministeri Elisabeth Bornen kyvyt vakuuttaa muiden puolueiden jäseniä tulemaan hänen hallituksensa ehdotusten taakse.

Macronin puolueelta puuttuu peräti 44 kansanedustajaa ja käytännössä ainakin 30 edustajaa lakiehdotusten läpiviemiseksi. Edellinen vastaava tilanne 1980-luvulla pääministeri Michel Rocardin kaudella oli paljon helpompi, sillä silloin kansanedustajavaje oli vain 15.

Äänekäs äärivasemmisto liittolaisineen on vaalien jälkeen pitänyt voimansa tunnossa pitänyt istuntosalissa sellaista mekastusta, että se ennustaan erittäin tuulisia aikoja.

Marine Le Penin johtama äärioikeisto on luvannut tukea hallitusta, kun kaavailut sopivat sen omaan ohjelmaan, mutta äärivasemmiston känkkäränkkä Jean-Luc Mélenchon vastustaa kaikkea, isänmaan edusta viis.

Kuluneella viikolla oppositio sai jo kaadetuksi yhden lakiesityksen, ja useat muut ovat menneet läpi vain täpärällä yhden tai kahden äänen enemmistöllä. Macronin kannattajien on siis parasta unohtaa poissaolo yhdestäkään äänestyksestä ja istua paikalla kuin tatti seuraavan viiden vuoden ajan.

Selvittyään toiselle kaudelle toukokuussa Macron ei ollut selvästikään valmistautunut tappioon kesäkuun kansalliskokousvaaleissa. Hänen ainoa aiempi tappionsa koskaan on ollut nuorena epäonnistuminen Normale sup -eliittikoulun pääsykokeissa – ja silloinkin vain siksi, että siihen valmistautumista häiritsi kiihkeä seurustelu Brigitten kanssa.

Psykodraama Vihreässä salissa

Syväkurkut kertovat, että kesäkuun 11. päivän ilta kansalliskokousvaalien ensimmäisen kierroksen tulosten valjettua oli suuri psykodraama Élysée-palatsissa.

Palatsin niin kutsutussa Vihreässä salissa istui epäuskoinen presidentti pää käsien välissä nähdessään, että parikymmentä hänen puolueensa kansanedustajaa oli jäänyt rannalle, joukossa useita ministereitä ja hänelle uskollisia ja alun perin hänen mukanaan politiikkaan lähteneitä läheisiä hahmoja.

Vain 50 päivää menestyksekkäiden presidentinvaalien jälkeen Macron ei ollut osannut ollenkaan odottaa sellaista romahdusta.

Välittömästi Vihreän salin tv-ruutuihin ilmestynyt Jean-Luc Mélenchon siinä jo meuhkasi kansan suuttumuksesta. Kaikki salissa olleet luottohenkilöt tajusivat, myös Élysée-palatsin pääsihteeri Alexis Kohler, että sivu oli kääntynyt vaalikampanjan aikana laakereillaan levänneelle presidentille eikä mikään olisi enää niin kuin enneni.

Uutteran ja briljantin Macronin helmasynti – josta häntä usein varoitettiin – oli hallita yksin norsunluutornistaan ja jättää väliportaan poliitikot etenkin maakunnissa huomioimatta, kostautui nyt dramaattisesti.

Monien mielestä presidentti myös kuunteli aivan liikaa Élysée-palatsiin mukanaan tuomaansa Kohleria, poliittista kokemusta vailla olevaa teknokraattia, joka tiettävästi torppasi lukuisia Macronin järkeviä toimia.      

Nyt on selvää, että Macronin on muutettava hallitsemistyyliään äänekkään opposition maun mukaiseksi ja opittava taas kuuntelemaan muita ja neuvottelemaan, neuvottelemaan, neuvottelemaan.

Sen taidon hän hallitsi silmiinpistävän hyvin nuorena talousministerinä, joka jaksoi käydä kansalliskokouksessa vakuuttamassa kansanedustajat hankkeidensa välttämättömyydestä. Vahva presidentinvalta nähtävästi sokaisi häntä liikaa.

Perustuslain mukaan vuoden kuluttua vaaleista presidentti voi hajottaa kansalliskokouksen ja järjestää ennenaikaiset vaalit. Se seikka tarkistettiin Élysée-palatsissa jo tuona kohtalokkaana iltana. Mikä on tilanne vuoden päästä, se on kaikille suuri kysymysmerkki.

Yksi asia on takuuvarma: Macronin toisesta kaudesta tulee kaikkea muuta kuin helppo. Eikä se tiedä muulle Euroopalle hyvää.

Korjattu ensimmäisen väliotsikon jälkeen työllisyyttä-sana työttömyydeksi, lisäksi muutama kirjoitusvirhe korjattu 18.7. klo 13.00.