Helena Petäistön kolumni: Macron tarvitsee paholaisen asianajajaa | MTV Uutiset
Helena Petäistön kolumni: Emmanuel Macron tarvitsee nyt paholaisen asianajajaa
Mitä Emmanuel Macronin kohtaaman rajun arvostelun taustalta oikein löytyy?AOP
Julkaistu 23.04.2023 18:28
MTV UUTISET
Ranskan presidentti Emmanuel Macron on saanut runsaasti kritiikkiä viime aikoina. Ranskassa jokaisen vallanpitäjän luontaisetuihin kuuluu ankara arvostelu, solvaaminen, mielenosoitukset ja kaatoyritykset, mutta Macronin kohdalla arvostelu on ennennäkemättömän agressiivista. Viime päivinä arvostelu on yltynyt myös Ranskan rajojen ulkopuolelta. Miksi? Mitä kaiken takana on, kysyy Helena Petäistö kolumnissaan.
L’avocat du diable, paholaisen asianajaja, on ranskalainen ilmaisu tarkoittamaan puolustusasianajajan tehtävää erityisen vaikeassa tapauksessa. Miten Ranskan presidentti on joutunut nykytilanteeseen, jossa hän tarvitsisi parasta paholaisen asianajajaa, siihen löytyy lukuisia syitä.
Yleisesti ottaen ranskalaisten syvälle juurtuneen vallankumousperinteen mukaan joku nostetaan aina valtaan vain, jotta hänet voidaan sitten kaataa. Eihän siitä vielä ole kulunut kuin runsaat 200 vuotta, kun ranskalaiset todellakin katkaisivat kaulan kuninkaaltaan. Jos sellaiseen julmuuteen on kyetty silloin, ei sellaista perintöä pyyhkäistä hetkessä, vaan se jättää se jälkensä pitkälle.
Ranskalainen on aina tyytymätön ja siis aina vaatimassa muutosta nykyiseen. Mutta heti kun uudistuksia aletaan tehdä, hän ryntää kadulle: "Ei me tällaisia uudistuksia haluta!" Varsinkin, jos uudistus koskee omaan lompakkoon, ranskalainen nousee välittömästi barrikadeille.
Uudistusallergia on Ranskassa todellakin niin paha, että vastarinta ulottuu ihan pienimpiinkin muutoksiin, kertoi minulle presidentti François Hollanden Eurooppa-neuvonantaja, kun ihmettelin, miksi eräs aika mitätön Ranskan hevostiloja koskeva uudistuskin meni mönkään. Muutosvastarinnan tuloksena maa laahaa 20 vuotta jäljessä muista EU-maista. Kun Macron alkoi vuonna 2017 valtaan noustuaan uudistaa tarmokkaasti maan jähmettynyttä työlainsäädäntöä, joka oli lamauttanut talouselämän, hämmästeltiin muualla Euroopassa, myös Suomessa, miten niin itsestään selviä uudistuksia tehtiin todellakin vasta silloin.
Pian Macronin valinnan jälkeen amerikkalainen Time-lehti otsikoi Macron kansikuvapoikanaan "The Next Leader of Europe", Euroopan seuraava johtaja, mutta lisäsi heti perään punaisen tähden, joka viittasi kannen alareunassa näkyvään varaukseen: "If only he can lead France", Jos hän vain onnistuu johtamaan Ranskaa. Niinpä niin. Maailman vaikeimmin hallittava kansa, josta jo presidentti Charles de Gaulle sanoi aikoinaan: "Ei kukaan voi hallita maata, jossa on 365 erilaista juustoa".
Myös maata aikoinaan uudistanut kaukonäköinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing sai väistyä yhden kauden jälkeen samoin kuin uudistuksia yrittänyt Nicolas Sarkozy sekä François Hollande, joka kyllä ymmärsi, mitä pitäisi uudistaa, muttei uskaltanut edes yrittää.
Kaksi kautta sai sen sijaan pitää François Mitterrand, joka uudisti maata – täysin uudistuksiensa taloudellisia seurauksia ajattelematta. Kansahan oli enemmän kuin tyytyväinen, kun virallinen eläkeikä laskettiin kertaheitolla 65:stä vuodesta 60:een vuoteen ja loma pidennettiin viiteen viikkoon. Kukaan ei rynnännyt kadulle niitä vastustamaan. Jacques Chirac oli toinen, joka sai pysyä vallassa kaksi kautta. Hän sentään yritti oikeasti eläkeuudistusta, mutta kun hallitus kaatui siihen, hän totesi, ettei Ranskaa voi uudistaa, eikä sen jälkeen tehnytkään juuri muuta kuin laski seppeleitä muistotilaisuuksissa.
Macron ehti tehdä ensimmäisen puolen toista vuoden aikana enemmän välttämättömiä talousuudistuksia kuin mainitut edeltäjänsä yhteensä, ja niiden ansiosta Ranskan talouden rattaat alkoivat taas pyöriä, työttömyys laskea, talouskasvu nousta, ja jopa valtion budjetti oli hetken tasapainossa – kunnes kaiken pysäyttivät keltaliivit. Niiden mukana esille ilmestyneet väkivaltaiset anarkistit tekivät niin suurta tuhoa, että mielenosoitusten hallitsemiseen, tihutöiden korjaamiseen ja keltaliivien rauhoittamiseen meni 17 miljardia.
Nyt sama toistuu eläkeuudistuksen vastustamisen yhteydessä. Tunnettu ranskalaisfilosofi Pascal Bruckner on keksinyt asialle uuden terminkin, "le çavapétisme", kaiken räjäyttämisen uho. Brucknerin mukaan kyseessä on "la débilité intellectuelle", älyllinen tyhmyys, liikehdinnässä, jonka tarkoitus on vain tuhota ja särkeä kaikki, mitä kadulla eteen tulee – tietämättä miksi. Brucknerin mukaan siinä on entisaikojen porvarislasten kapinointia, mutta nyt tuhat kertaa rajummin keinoin ja vaarallisin panoksin.
Päinvastoin kuin Suomessa ei vallankumouksen emämaassa ole totisesti herranpelkoa ole koskaan tunnettu. Vallanpitäjiä vastaan hyökätään aina, mielenosoituksissa heitä vaaditaan rehvakkaasti vankilaan, eivätkä pahimmatkaan solvaukset ole tabuja. Mutta koskaan aiemmin ei sellaista vihaa ole vallanpitäjää kohtaan nähty kuin Macronin kohdalla.
Näkisin siihen kolme syytä. Maan sisällä entinen suurin valtapuolue, Les Républicains, entiset gaullistit, tekee kaikkensa mustamaalatakseen Macronia, joka on murskannut mahtipuolueen olemassaolostaan taistelevaksi pikkupuolueeksi. Vaikka puolue on itse pitkään ajanut laillisen eläkeiän nostoa 65 vuoteen, eivät sen kansanedustajat suostuneet äänestämään Macronin ehdottamaa nostoa edes 64 vuoteen. Myös toinen vanha valtapuolue, sosialistit, kärvistelee nyt henkitoreissaan eikä voi siksi myöskään sietää Macronia, vaikka tämä on puolueen entinen jäsen samoin kuin hänen sosialistien joukoista ottamansa nykyinen pääministeri Élisabeth Borne. Macronia vastaan vihaa ja mielenosoituksia lietsovien pääpukari, äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchon, puolestaan on hävinnyt presidentinvaalit kahdesti Macronille ja kantaa siitä ikuista kaunaa omien sanojensa mukaan päämääränään Macronin kaataminen.
Maan ulkopuolelta tulevat Kremlin trollaukset tulvivat netissä. Äärioikeiston presidenttiehdokasta Marine Le Peniä tukenut ja lainoittanut Venäjän presidentti Vladimir Putinin porukka teki todistetusti kaikkensa vuonna 2017 Macronin voiton estämiseksi, mutta ei tuntenut tarpeeksi ranskalaisten nettikäyttäytymistä ja epäonnistui. Aina siitä lähtien sama koneisto on suoltanut lakkaamatta nettiin Macronin vastaista propagandaa. Tiettävästi Moskova on myös keltaliivien rahoittaja.
Kolmas syy on Macron itse. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt perustella enemmän eläkeiän nostamisen välttämättömyyttä kansalaisille. Ranskalaiset tosin viis veisaavat siitä, miten muualla tehdään. Edes se, että Slovakia ainoa jäljellä oleva Euroopan maa, jossa laillinen eläkeikä on 62 v, ei heitä mihinkään hetkauta. Ranskalaiset eivät juuri tee vertailuja ulkomaailman kanssa, vaan vertaavat siihen, miten heillä on aina ollut. Saavutettuihin etuihin ei siis saa koskea. Mutta ranskalainen on melko hyvä oman taloutensa hallinnassa, joten kyllä häneen myös järkipuhe puree. Sen Macron jätti valitettavasti tekemättä.
Pariisissa jo kulunut sanonta kuuluu: Macronin suurin ongelma on Macron itse. Se tarkoittaa sitä, että alussa uutuudellaan, rohkeudellaan ja jopa ranskalaisittain harvinaisen suoralla puheellaan hurmanneen briljantin nuoren miehen tyyli on alkanut kääntyä itseään vastaan. Nykyään hänen shokkilausuntonsa ärsyttävät monia, ja ihan alusta alkaen hänen olisi pitänyt perustella uudistuksiaan enemmän ja tuoda myös paremmin esille niitä sosiaalisia uudistuksia, joita hän on myös tehnyt, mutta jotka ovat hukkuneet hänen vihattujen talousuudistustensa joukkoon. Hänellä on siis selvästi kommunikaatio-ongelma, joka liittyy ehkä myös jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen.
Tosin ranskalaisille mikään ei kelpaa. Macronin edeltäjä, presidentti François Hollande julistautui "tavalliseksi presidentiksi", "le président ordinaire". Hän yritti olla mahdollisimman helposti lähestyttävä ja kansanläheinen. No, eihän sekään passannut, vaan kansalaiset pitivät häntä liian pehmona. Mielipidetutkimukset osoittivat, että ranskalaiset kaipasivat taas vahvaa johtajaa palvomansa Charles de Gaullen malliin. Sen nähtyään Macron päätti palauttaa presidentinviran entiseen arvoonsa. Mutta vaikka johtajuutta, visioita ja pätevyyttä löytyy, ei kommunikaatiota saa unohtaa.
Ranskan ulkopuolella Macronin nykyiset ongelmat näyttävät olevan osittain samantapaiset. Venäjän, Yhdysvaltain ja Kiinan puristuksessa kärvistelevä Eurooppa tarvitsee vahvaa johtajaa ja visionääriä, ja siinä Macronilla, jolle niin amerikkalainen Time kuin brittilehti The Economist tarjosivat nopeasti Euroopan uuden johtajan ja jopa pelastajan paikkaa, on ollutkin saumaa. "Europe’s saviour?", Euroopan pelastaja? kyseli The Economist kannessaan, jossa se kuvasi Macronia kävelemässä vetten päällä.
Ranskahan on aina perinteisesti ollut Euroopan yhtenäisyyden eteenpäin viejä ja edistäjä. Tosin alkuperäinen idea siihen tuli Euroopan lähihistorian suurmieheltä, Britannian pääministeri Winston Churchilliltä, joka vuonna 1947 kehotti kuuluisassa Zürichin puheessaan Manner-Eurooppa yhdentymään Ranskan johdolla. Saksa oli toisen maailmansodan jälkeen polvillaan, eikä siltä ole historiallisen taakkansa takia sen jälkeenkään löytynyt halua visioida Eurooppaa eteenpäin. Kaikki ideat hiili- ja teräsliitosta, yhteismarkkinoista ja eurosta ynnä muista, joihin Saksa on lähtenyt mukaan, ovat tulleet Ranskasta. Mutta toteutuakseen kaiken pohjaksi on aina tarvittu Saksan ja Ranskan sopu ja keskenään hioma kompromissi.
Macron oli ensimmäinen eurooppalainen presidentti 30 vuoteen, joka esitti heti syksyllä 2017 Eurooppa-linjapuheen. Hän visioi Sorbonnen yliopiston suuressa juhlasalissa muun muassa Euroopan puolustusyhteistyötä, yhteisen taloushallinnon kehittämistä, yhteistä budjettia, yritysveron yhtenäistämistä sekä ilmastopäästöjen ja amerikkalaisten nettijättien verotusta. Silloisten epäilijöiden joukko voi todeta tänään, että suuri osa Macronin visioista on toteutunut tai mennyt eteenpäin. Kukaan enää kyseenalaista esimerkiksi Euroopan puolustusyhteistyön tärkeyttä. Suomihan sitä oli tosin jo ajanut aktiivisesti, mutta silloin varsinkin Britannia oli jarrumiehenä.
Viime vuonna Macron jatkoi ponnisteluja Ranskan EU-puheenjohtajuuden aikana panemalla vauhtia moniin asioihin Brysselissä. Brittien lähdön jälkeen jäätiin kaipaamaan sen tehokasta virkamieskuntaa, mutta Ranska oli aina ollut siinä suhteessa hyvänä kakkosena. Sen Brysselin koneiston kuin omat taskunsa tuntevat virkamiehet panivat tuulemaan, ja Ranskan puheenjohtajakauden saavutuksia pidetään monessa suhteessa merkittävinä. Ilmastopolitiikassa 27 jäsenmaata löysi Ranskan johdolla nopeasti yhteiset kannat keskeisen "Fit for 55" -paketin kaikissa esityksissä. Tärkeä saavutus oli myös EU:n yhtenäisyyden ja reagointinopeuden varmistaminen heti Ukrainan sodan puhjettua. Se yllätti Putinin täysin. Sodan jalkoihin jäi Macronin ajatus Euroopan talouskasvun uudesta mallista, mutta sitäkin edistetään nyt eri aloitteiden muodossa.
Sen sijaan Putinin kanssa liian pitkään puhelinneuvotteluja käynyt Macron kompastui omaan kunnianhimoonsa. Totta kai neuvottelutietä täytyi EU:n puheenjohtajana yrittää, ja huomionarvoista on, että Kremlissä käyntinsä ensi minuuteilla Macron otti esille sen, ettei Nato voi lopettaa avoimien ovien politiikkaansa Ruotsin ja Suomen tilanteen takia. Kyseessä oli melko varmasti ensimmäinen kerta, kun Ranskan johtaja ottaa Suomen asian esille Kremlissä. Mutta Venäjän Ukrainan siviileihin kohdistuneiden julmuuksien jälkeen neuvotteluyhteyden jatkaminen oli liikaa, ja Macronin onneton toteamus siitä, ettei Putinia saa nöyryyttää, vei häneltä uskottavuutta muun Euroopan silmissä.
Kiinan kanssa Ranska on aina ollut varuillaan ehkä enemmän kuin muut Euroopan maat, sillä jo 1970-luvulla ilmestyi silloisen sisäministeri Alain Peyrefitten kulttiteokseksi noussut kirja "Quand la Chine s’éveillera, le monde tremblera", ”Kun Kiina herää, maailma vapisee”. Kun Macron nousi valtaan, hän oli Ranskassa harvinainen täysin liberaali globalisaation kannattaja. Vähitellen hän alkoi nähdä globalisaation varjopuolet populismin noustessa samalla, kun työpaikat siirtyivät Kiinaan, ja alkoi ensimmäisenä Euroopassa vaatia hiilitulleja Kiinasta tuleville tuotteille. Silloin häntä arvosteltiin meillä protektionismista. Pandemia puolestaan herätti Macronin näkemään liian pitkälle menneen riippuvuuden Kiinasta, ja hän alkoi ajaa Euroopan strategista autonomiaa.
Kun Saksan täydellinen riippuvuus Venäjän energiasta, Yhdysvaltain antamasta puolustuksesta ja Kiinan teollisuuden tuottamista komponenteista maan autoteollisuudelle paljastui, alkoi Macronin ajatus saada hyväksyntää. Jopa Suomesta Brysseliin jatkuva ei-sanan kaikuminen sai siinä stopin, kun päämininisteri Sanna Marin julisti selvästi ja toistuvasti kannattavansa Euroopan strategista autonomiaa. Ukrainan sodan myötä Eurooppa heräsi myös sille, ettei se kykene itse täysmittaiseen sotaan, vaan on riippuvainen Yhdysvaltain antamasta aseavusta ja suojasta. Ilmeni, että jopa uskottavan puolustuksen maina pidettyjen Britannian ja Ranskan ammukset eivät riittäisi viittä päivää pitempään sotaan.
Nyt, kun rauhaan ei voi Euroopassakaan tuudittautua, ei voi enää myöskään luottaa siihen, että jo pitkään Eurooppaa liian pienestä taakanjaosta moittinut Yhdysvallat tulisi aina apuun. Presidentti Joe Biden tuli, mutta entä jos presidenttinä olisi yhä ollut Donald Trump? Trumpin kaudella Macron shokeerasi kutsumalla Natoa aivokuolleeksi, sillä sen viidenteen artiklaan ei voinut enää luottaa, kun Trump isännöi Valkoista taloa. Ainoa päämäärä on siis ehdottomasti oltava Euroopan strateginen autonomia.
Mutta Kiinan rooli tässä asiassa on kuin ydinenergian kanssa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Niin kauan kuin täysin hiilineutraaliin tilaan ei ole päästy muilla keinoin, on ydinenergia välimenokauden välttämätön energianlähde. Samalla tavalla Kiina-riippuvuudesta ei päästä niin nopeasti irti kuin haluttaisiin, sillä Eurooppa tarvitsee ainakin ammuksia, halpoja aurinkopaneeleja ja lääkkeitä juuri nyt. Siksi Pekingissä on ollut tungosta Kiinan avauduttua kolmen vuoden tauon jälkeen. Sinne on rynnätty kaikkialta Aasiasta, Etelä-Amerikasta ja Afrikasta.
Saksan liittokansleri Olaf Scholz puolestaan jätti muun Euroopan kuin nalli kalliolle, kun hän lensi tapaamaan Kiinan presidentti Xi Jinpingiä jo viime marraskuussa EU:n ja Kiinan jäisistä väleistä huolimatta. Macronin ehdotus yhteisestä matkasta Euroopan nimissä kaikui kuuroille korville, kun Scholz suunnisti Pekingiin teollisuusvaltuuskuntansa kanssa. Pian sen jälkeen meni Euroopasta Pekingiin EU-presidentti Charles Michel, sitten Espanjan pääministeri Pedro Sanchez ja vielä Saksan ulkoministerikin, Annalena Baerbock. Puolan pääministeri arvosteli Saksan touhukkuutta, mutta unohti, että tosiasiassa Puolan presidentti Andrzej Duda kävi Xi Jinpingin pakeilla jo viime vuoden helmikuussa.
Kiinan keisarille tilanne on ollut herkullinen, sillä Putinin ja Trumpin tavoin hänkin haluaa mieluimmin tavata vain yksittäisten Euroopan maiden johtajia erikseen. Se tuli korostetusti esille Macronin kahden viikon takaisen Pekingin vierailun aikana, jolloin hän sai valtiovieraan kohtelun ja hänen mukaansa pyytämä EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen joutui tyytymään korostetusti vähäisempään ohjelmaan. Macron onnistui kuitenkin nyhjäisemään Xi Jinpingiltä yhdet puolen toista tunnin kolmikantaneuvottelut, joissa saman pöydän ympärillä Pekingin Suuressa Kansojen Hallissa istuivat kolmestaan sekä Xi, Macron että von der Leyen.
Kaikki menevät Pekingiin kauppa- ja teollisuusvaltuuskuntien kanssa, niin myös Ranska ja taatusti Suomikin, kun kutsu kohdalle osuu. Siitä syystä Macron puhui ihmisoikeuksista omien sanojensa mukaan Kiinaa kunnioittaen, ei sormi ojossa. Sen lisäksi hän otti esille Kiinan mahdollisuuden toimia Moskovaan päin Ukrainan sodan lopettamiseksi. Siltä osin Macron sai Xiltä kaksi myönnytystä; lupauksen soittaa Ukrainan presidentti Volodimir Zelenskylle ja epäsuoran lupauksen toimia Ukrainasta laittomasti Venäjälle vietyjen lasten suojelemiseksi.
Macronin Pekingin vierailu onnistui siis suurin piirtein odotusten mukaisesti, mutta hänen paluulennolla antamansa haastattelu amerikkalaisten Politicon ja Wall Street Journalin sekä ranskalaisen Les Échos -lehden toimittajille herätti ihmetystä etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Euroopassa, jossa sen manattiin menevän Kiinan laariin. Etenkin Politicon tiivistelmä jätti kaikki nyanssit pois ja herätti närää, sillä varsinkin tässä herkässä tilanteessa lausunto Taiwanin tilanteesta kuulosti yhtä onnettomalta kuin Macronin aiempi lausunto Putinin nöyryyttämisen estämisestä.
Helsingin yliopiston professori Timo Miettisen tulkinnan mukaan asian ytimessä on jännite kahden periaatteen välillä. Toinen niistä on EU:n pyrkimys strategiseen autonomiaan omaehtoisena toimijana Yhdysvaltain ja Kiinan rinnalla sekä Euroopan tarve erottautua Yhdysvaltain Kiinan-politiikasta. Perinteisesti britti- ja amerikkalaismedia on aina tykännyt arvostella etenkin brittien nimittämiä "frogs" eli sammakoita, siis ranskiksia. Ilo on tosin molemminpuolinen Kanaalin kahden puolen, sillä kyllä ranskiksetkin osaavat ilkkua "rosbifeille" eli paahtopaisteille, siis briteille.
Ranskalaisen Les Échos -lehden täydellisempi versio haastattelusta kannattaa lukea, mutta arvostelua ja ihmettelyä on sekin herättänyt nimenomaan ranskalaisissa itsessään. Ranskan diplomaattikunta on erityisen kiukkuinen Macronille ja on sitä mieltä, että paluulennoilla annetut haastattelut pitäisi kieltää presidentiltä kokonaan, sillä niissä hän puhuu heidän mukaansa usein liikaa. Macronin ongelma on kuulemma se, että hän on paitsi poliitikko myös älykkö. Hänen kolmesta korkeakoulututkinnostaan yksi on filosofian loppututkinto. Se antaa syvyyttä hänen ajatuksilleen, mutta saattaa kääntyä häntä itseään vastaan. Hänellä kun on taipumusta tuntea jatkuvasti, ettei hän ole vienyt ajatuksenkulkuaan loppuun asti. Joten filosofin tavoin hän asettaa kysymyksiä, tarkentaa, täydentää ja määrittelee uudelleen. Lopulta kuulijat ja haastattelijat saattavat olla aika pihalla hänen monipolvisista vastauksistaan. Diplomaattien mukaan sellainen funtsiminen sopii paremmin ajatushautomoon kuin tasavallan presidentin antamiin haastatteluihin. Kuulostaa vähän presidentti Mauno Koiviston wittgensteinimäiseltä fundeeramiselta aikoinaan, mutta hän ei sentään saanut sillä aikaan mannertenvälisiä hankauksia.
Ranskalaisdiplomaattien neuvo Macronille kuuluukin: "Kyllä presidentti saa ajatella itsekseen, mitä haluaa, mutta kaikkea sitä ei kannata sanoa ääneen."
