Helena Petäistön kolumni: Ei mikään riemuvoitto – Macronin kirottua kautta seuraa entistä vaikeampi 5-vuotinen, jonka lopulla vaanii kenties ylivoimainen haaste

EU-vastaisen ja rasistisen äärioikeiston vaara torjuttiin Ranskassa viideksi vuodeksi eteenpäin. Emmanuel Macronin pääsy toiselle kaudelle selvällä erolla Marine Le Peniin nähden oli hyvä saavutus, mutta mihinkään voitonriemuun ei ole syytä. Edessä oleva viisivuotiskausi on valitettavasti edellistäkin rankempi!  

Mutta voitonjuhlapaikakseen Macron sai tällä kertaa viimeinkin sen, jonka hän olisi halunnut jo viisi vuotta sitten; Ranskan tunnetuimman symbolin, Eiffel-tornin alla ja ympärillä olevan puiston, Champs de Marsin.

Edelliskerralla sen esti Pariisin pormestari Anne Hidalgo, mutta kun tämän oma äänisaalis sosialistipuolueen presidenttiehdokkaana jäi katastrofaaliseen 1,7 prosenttiin, sai vallassa jatkava presidentti nyt toivomansa juhlapaikan käyttöönsä.   

Sulavalinjainen rautarouva kohosi iltavalaistuksessaan 320 metrin korkeuteen huhtikuisessa Pariisin illassa, kun tuhannet Macronin kannattajat saapuivat paikalle vauhdikkaan musiikin pauhatessa niin, ettei puistoa reunustavissa upeissa kerrostaloissa kukaan kuullut enää omaa ääntään. Mutta se ei ollut ongelma, sillä hienon alueen asukkaista oli jokainen taatusti äänestänyt Macronia. 

Sen sijaan maakunnista tulleista Macronia kannattavista nuorista kaikki eivät olleet koskaan nähneet edes Eiffel-tornia yhtä läheltä puhumattakaan hallituksen ministereistä samoissa juhlissa ihan elävinä.

– Ouais, Manu on rautaa! oli viikkokaupalla kampanjatyötä kaupunkien turuilla ja toreilla tehneiden JAMien ehdoton mielipide iltana, jolloin he saivat viimein juhlia työnsä tulosta.

JAM tarkoittaa ”Jeunes avec Macron”, nuoret Macronin kanssa, joita on kaupungeissa runsaasti. 

Ministerit vain tanssivat, kun kansa kärsii, oppositio valitti

Kun vaalitulos, tulevan presidentin kasvot, ilmestyi hämärtyvässä illassa täsmälleen kello 20 jättiruudulle, ja kun odotettua suurempi äänisaalis, 58 prosenttia, näkyi ruudulla, ei riemulla ollut rajoja. Käsivarret nousivat kurkottamaan kohti taivaita, tuhannet Ranskan ja EU:n liput heiluivat käsissä kiivaasti, ja jopa ministerien tavanomainen arvokkuus oli tipotiessään. Halauksista ei tullut loppua, ja kun tiskijukka pani soimaan sopivaa diskomusaa, innostui pari ministeriä tanssimaan nuorten mukana. Kun moinen riehakkuus välittyi valtakunnan kanaville, paheksuivat Macronin vastustajat sitä närkästyneinä: Kansa kärsii, ja ministerit vain tanssivat.

Jo vaali-iltana pomppasi Ranskan kahtiajakautuneisuus silmille voitonjuhlien arvostelussa sekä siinä, että vielä samana iltana ryntäsi joukko Macronin vastustajia osoittamaan mieltään häntä vastaan Place de la Républiquelle, Tasavallan aukiolle. Ei mitään hyviä ennusteita Macron II:lle .

Viisi vuotta sitten Macronin voitonjuhlassa Louvren aukiolla sijaitsevan valaistun lasipyramidin juurella, uuden presidentin kävellessä paikalle aukion läpi kajahti yöhön Beethovenin Oodi ilolle, joka tunnetaan ennen kaikkea hymninä Euroopalle. Sitä pitivät Ranskan suuret ”patriootit” silloin pyhäinhäväistyksenä. Eiffel-tornilla vahvasta Eurooppa-aatteestaan tunnettu Macron toisti tämän saman anteeksiantamattoman rituaalin, kun hän saapui paikalle jälleen kävellen, mutta tällä kertaa seurassaan Brigitte sekä lapsia ja nuoria symbolisoimassa tulevaisuutta ja nuorten asettamista uuden presidenttikauden keskiöön.

– Tiedän myös, että osa saamistani äänistä ei tukenut minua, vaan pyrki estämään äärioikeiston valtaannousun. Kiitän niistä äänistä. Ne velvoittavat minua, myönsi Macron voitonillan puheessaan.

Se ei kuulostanut tippaakaan voitonriemuiselta, eikä siihen totisesti ollut syytäkään. Ihan hirvittää ajatellakin, missä kaikissa keskenään ristiriitaisissa pyrkimyksissä Macronin pitäisi viiden vuoden aikana onnistua.

Temppu onnistui ilman ökylupauksia

Kuitenkin Macronin saavutus on huikea. Nyt 44-vuotiaana hän ylsi siihen, mihin vain kaksi viidennen tasavallan presidenttiä, François Mitterrand ja Jacques Chirac, on yltänyt ennen häntä, eli toiselle virkakaudelle pääsyyn. Mitterrand ja Chirac onnistuivat siinä vain lupaamalla kansalaisille kuun taivaalta. 

Gaullistitasavallan ensimmäinen sosialistipresidentti oli nimenomaan se, joka laski eläkeiän 60 vuoteen ja teki muita sosiaalisia uudistuksia ajattelematta lainkaan niiden rahoittamista. Kun valtionkirstut olivat typötyhjät, frangia devalvoitiin kolme kertaa, ja lopulta Ranska turvautui jopa valuuttasäännöstelyyn. Ei ihme, että valtionvarainministeri Jacques Delors uhkasi erota hallituksesta joka toinen viikko.

Mitterrandin jälkeen tullut Chirac yritti tosissaan eläkeuudistusta, mutta kun maa oli ollut kuukauden lakossa, kaikki pysähdyksissä ja kun bensahanat menivät jo kiinni, oli Chiracin pakko myöntää, että Ranskaa on mahdoton uudistaa. Hallitus kaatui eikä sen jälkeen yritetty enää mitään hänen kummankaan virkakautensa aikana.

Seuraavat presidentit, Nicolas Sarkozyn ja François Hollanden, heitti kansa sivuun yhden kauden yritysten jälkeen. Macron välttyi samalta kohtalolta kuin ihmeen kaupalla, vaikka hän oli tarmokkaasti tehnyt työmarkkinauudistuksia ja muuta mukavaa heti virkakautensa alussa enemmän kuin edeltäjänsä yhteensä.

Niiden ansiosta Ranskan jäykät työmarkkinat alkoivat Macronin kaudella toimia huomattavasti entistä paremmin, vaikka suurta ihmetystä herätti Suomessa se, että nämä meikäläisittäin pienet uudistukset olivat Ranskassa olleet todella vielä tekemättä.

Kirottu kausi

Muuten Macronin presidenttikaudesta voi hyvällä syyllä käyttää termiä ”maudit”, kirottu. Puolen toista vuoden rauhallisen alun jälkeen, jolloin nuori presidentti pani siis tuulemaan, saivat keltaliivit maan sekaisin, ja heidän ympärillään riehuneet anarkistit toivat tuhon ja urbaanin sissisodan Ranskan suuriin kaupunkeihin. Sitten iski koronapandemia pahasti –  ja tämän kaiken kukkuraksi syttyi Pariisin tuhatvuotinen Notre Damen katedraalikin tuleen! Lopulta syttyi Euroopassa sota. Macronia heikompi johtaja olisi jo moiseen kaatunut.

Kaikesta tästä huolimatta Macron kuitenkin päihitti muut ehdokkaat. Pantuaan puoluekentän täysmyllerrykseen viisi vuotta sitten, hänellä on käsissään maa, jonka vasemmisto on sirpaleina hajallaan, maltillinen oikeisto kompastuu koko ajan omiin sisäisiin riitoihinsa ja etsii sosialistipuolueen tavoin epätoivoisesti pelastusta jostakin. Näyttää siis siltä, että Macronilla on sittenkin mahdollisuudet saada puolueelleen yhä ehdoton enemmistö kansalliskokoukseen ensi kesäkuun parlamenttivaaleissa haalimalla itselleen uutta verta niin maltillisen oikeiston kuin vasemmistonkin riveistä.

Sitä ennen hänellä on valta valita itseään miellyttävä ja häntä totteleva pääministeri ja nimittää mieleisensä hallitus, jota johtaa nainen. Mutta Ranska ei olisi Ranska, jos kaikki lähtisi rullaamaan mukavasti.

Kuherruskuukauden saa unohtaa

Päinvastoin Macron lähtee toiselle kaudelle niin pahoin aavistuksin, että hän itsekin myöntää, ettei siitä tule yhtään sen rauhallisempaa kautta kuin ensimmäisestäkään. Turha odottaa edes tavanomaista sadan ensimmäisen päivän kuherruskuukautta, ”lune de miel”. Äärivasemmiston nokkamies, Le Penin kannoille yltänyt Jean-Luc Mélenchon, sanoi heti sunnuntai-iltana, että presidentinvaalien ”kolmas kierros” alkoi juuri nyt. Voilà! Höyrypää-”Méluche” pyrkii vaaleissa kokoamaan taakseen koko hajanaisen vasemmiston ja nousemaan pääministeriksi. Siinä hän kyllä näkee päiväunta, mutta kiusanhenkenä kasalliskokouksessa hänen porukkansa voi myrkyttää koko Macronin toisen kauden. 

Viisi vuotta sitten Macron lupasi vaaliohjelmakirjassaan ”Révolution”, Vallankumous, tehdä useita merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, mutta hän tähdensi, että koska niiden pohjana täytyy olla toimiva talous, hänen on pakko aloittaa työmarkkinuudistuksilla. Hänen olisi kuitenkin pitänyt sujauttaa väliin muutama sosiaalinen uudistuskin ällistyneiden kansalaisten järkytyksen lieventämiseksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, ja keltaliivit järkyttivät lopulta niin perinpohjin, että sen hintaa maksetaan Ranskan taloudessa vieläkin.

Nyt vielä jylläävän pandemian ja Euroopassa riehuvan sodan aikana Macronin pitäisi kakkoskaudellaan onnistua jatkamaan keskenjääneitä ja Ranskan kipeästi tarvitsemia työmarkkina- ja talousuudistuksia, viemään läpi liian kauan lykätty eläkeuudistus nostamalla eläkeikä 65 vuoteen, panemaan ympäristö- ja ilmastopolitiikan kaiken keskipisteeksi, nostamaan luvatusti kansalaisten ostovoimaa, palauttamaan valtiontalouden budjettikuri, pysäyttämään valtionvelan kasvu, palauttamaan teollisuudenaloja halvan tuotannon maista Ranskaan, uudistamaan jäykkä koululaitos, OECD-maiden parhaaksi katsottu, mutta alipalkkauksesta ja byrokratiasta kärsivä terveydenhuolto sekä ylityöllistetty oikeuslaitos, ottamaan haluun ongelmalähiöt ja palauttamaan ne lain ja oikeuden piiriin, saamaan hallitsematon maahanmuutto kuriin…

Mahdoton maa hallita

Listaa tuskin tarvitsee jatkaa, kun on jo helppo huomata, millaiseen umpikujaan uudistajapresidentti uhkaa joutua muutenkin räjähdysalttiissa Ranskassa. Jo Charles de Gaullelta jäi elämään lentävä lause mahdottomuudesta hallita maata, jossa on 365 erilaista juustoa, eikä tilanne ole miksikään muuttunut, päinvastoin. -Ils sont fous les Gaulois! Hulluja nuo gallialaiset! totesi jo Asterix. 

Myös Eurooppa odottaa Macronia, jolla on vielä kaksi kuukautta aikaa EU-puheenjohtajuutta. Sitä Macron on hoitanut tarmokkaasti ja onnistuneesti, mutta Saksan uuden liittokanslerin kompastellessa energinen Visionääri-Macron on unionin dynamiikan tärkein eteenpäin potkija.

Ranskaan palatakseni, viisi vuotta sitten Macron lupasi voitonillassaan tehdä Ranskasta sellaisen maan, jossa kenenkään ei tarvitse enää turvautua äärioikeistoon. Tätä lupausta hän ei kyennyt pitämään, päinvastoin. Marine Le Pen pursuaa intoa ja lupasi vaaliyönä lähteä edelleen ehdokkaaksi kesäkuun vaaleihin.

Viimeinen haaste voi olla ylivoimainen

Eikä se ole mikään ihme, hänen eteenpäin menonsa on ollut uskomatonta. Kun hänen isänsä Jean-Marie Le Pen saavutti yli kymmenen prosentin kannatuksen 1980-luvulla, se oli skandaali koko Euroopassa. Kun hän pääsi presidentinvaalien toiselle kierrokselle vuonna 2002, hänen kannatuksena oli 18 prosenttia. Viisi vuotta sitten Marine Le Pen saavutti 33 prosentin kannatuksen  -  ja sunnuntaina 43 prosenttia! Viiden vuoden päästä hänellä ei ole enää Macronia vastassaan. Jos kannatuskäyrä jatkuu samalla tavalla, viiden vuoden päästä tähän asti mahdottomana pidetty ”vahinko” saattaa oikeasti toteutua ja Ranska herätä vaalipäivän jälkeen todella pahaan krapulaan. 

Siinä on Macronin toisen kauden suurin ja mahdollisesti ylivoimainen haaste; saada Ranska rauhoittumaan niin, ettei ”vahinkoa” pääse tapahtumaan. Shampanjapullojen poksautteluun ei siis tämän kauden alussa ole valitettavasti juuri aihetta.