Helena Petäistön kolumni: Kreikkalaiset inhosivat Rehniä, mutta Urpilaista ja Stubbia he vihasivat

Eurooppa on sodassa, itärajan takana on terroristivaltio, raja on hybridihyökkäyksen kohteena, Yhdysvalloissa käydään Euroopan kannalta vaaralliset presidentinvaalit, Kiinasta riippuvuus ei hellitä eikä ilmastonmuutos hidastu. Mannerlaatat rytisevät, sillä koko maailmajärjestys on uusiutumassa. Näin vakavassa tilanteessa pitäisi pienen Suomen löytää itselleen hyvä johtaja!

Ehdokkaiden joukossa on kolme, joiden pärjäämistä Suomen rajojen ulkopuolella minulla on ollut tilaisuus nähdä omin silmin vuosikausien ajan; Olli Rehn, Jutta Urpilainen ja Alexander Stubb.

Siltä pohjalta mielestäni ihanteellinen presidentti voitaisiin kursia kokoon Rehnin kovan paikan kestävyydestä, Urpilaisen sosiaalisista taidoista ja Stubbin puhetaidosta. Hyvä kielitaito taas on kaksipiippuinen juttu, sillä se voi kääntyä itseään vastaan, jos viidellä kielellä osaa päästää suustaan sammakoita.

Lue myös: Tällainen on Valtion vierastalo, johon uusi presidenttipari muuttaa

Kun Olli Rehn, EU:n entinen laajentumiskomissaari, sai Jose-Manuel Barroson johtamassa EU-komissiossa painavan talouskomissaarin salkun, ei kukaan osannut aavistaa kuinka lyijynraskas tehtävästä tulisi. Suomalainen Oxfordin tohtori, joka oli väitellyt pienten EU-maiden teollisuuden kilpailukyvystä ja korporatismista, joutui pahimpaan myrskynsilmään, kun Kreikan kriisi kärjistyi eikä eurokiisi ollut ohi. Paine oli kova, ja yhtäkkiä Rehn oli framilla joka päivä, milloin Brysselissä tai Ateenassa, milloin Berliinissä tai Pariisissa. Piti säilyttää yhteisvaluutta ja pitää Kreikka eurossa ja luovia EU:n jäsenmaiden kanssa.

Tylsän rauhallisesta teknokraatista ei tullut räiskyvää päällepäsmäriä eikä hän hurmannut yleisöään, mutta kasvoi tehtävän mukana uuteen dimensioon ja hänen paineensietokykynsä sai arvostusta. Jopa aina arrogantit ranskalaiset EU-kirjeenvaihtajat suvaitsivat ihmetellä, miten Rehn selvisi mahdottomasta tehtävästään mokaamatta. Siinä rakentui myös eurooppalaisen verkoston ydin. Samalla Brysselin ulkomaiset toimittajat muistivat mainita, että viilipyttymäisemäisen rauhallisella miehellähän on – yllätys yllätys! – huumorintajuakin ja mikä parasta, vankkaa jalkapallotaustaa ja -harrastusta. Intohimo futikseen yhdistää eurooppalaiset.

Kreikkalaiset inhosivat Rehniä, mutta Urpilaista ja Stubbia he suorastaan vihasivat. Rehn sai haukut päälleen Brysselin virkansa takia, Urpilainen ja Stubb taas itse linjansa valinneina Suomen edustajina, mikä oli harmillista Suomen kannalta.

Suomi on aina arvostellut niitä maita, jotka tuovat sisäpolitiikkansa Euroopan unioniin. Demarien kokematon puoluejohtaja ja Suomen valtionvarainministeri Urpilainen unohti tämän kultaisen säännön. Hän uskoi asemansa ja arvostuksensa paranevan puolueessaan ja kotimaassa, kun hän kaikista muista maista poiketen pani Kreikan niin tiukille, että vaati vielä erilliset vakuudet Suomen ehtona tukipakettiin osallistumiselleen. 

Välit Kreikan kanssa menivät niin kireiksi, että kun kahdenkeskinen sopimus viimein Brysselissä saatiin solmituksi Kreikan virkaveljen kanssa, eivät kamerat päässeet todistamaan tätä Suomen "urotyötä". Urpilaisen maine tärveltyi muiden jäsenmaiden silmissä, ja hän sai huomattavalta taholta lisänimen "The crazy Finn". 

Jopa Kreikan eroa eurosta toivonut Saksan valtionvarainministeri Wolfgang Schäuble paheksui nuorta suomalaiskollegaansa kulisseissa. Kreikan paras puolustaja, Ranskan sosialistien presidenttiehdokas François Hollande sätti minulle Urpilaisen pataluhaksi erään kampanja-aamiaisen yhteydessä.

Mutta Urpilainen oppi virheestään. Kun Saksan demaripuolue vietti 150-vuotisjuhliaan Leipzigissa, oli Urpilainen puoluejohtajana pyytänyt juhlien yhteydessä kahdenkeskisen tapaamisen Hollanden kanssa. Treffit onnistuivat niin täydellisesti, että Ranskan tasavallan presidentti kutsui Suomen valtionvarainministerin Élysée-palatsiin. Se oli täysin protokollan vastaista, ja paikalle pitikin pyytää Ranskan valtionvarainministeri ottamaan vieraan vastaan, kun tämä purjehti paikalle fuksianpunaisessa jakussaan vaaleat kutrit komeasti leijonanharjalle tällättyinä. Tapaamisen jälkeen Hollande viittasi kintaalla protokollalle ja saatteli itse Urpilaisen ulos hymyillen kuin isä aurinkoinen, ilmiselvästi vieraansa lumoissa ja tämän vanhat synnit unohdettuina. Urpilainen oli saanut Élysée-palatsin valtiaan niin hyvälle tuulelle, että Hollande tuli portaat alas pihalle asti kättelemään jopa minuakin, suomalaista toimittajaa, mikä oli aivan kaiken etiketin vastaista.

Lopulta Urpilaisen ilmiömäisestä kyvystä luoda positiivinen ilmapiiri Euroopan tappien kanssa tuli hänen valttinsa. Monet muutkin olivat sulaa vahaa hänen käsissään, eikä vähiten Ranskan edellisen oikeistohallituksen valtionvarainministeri François Baroin, maltillisen oikeiston silloinen vahva mies. Verkostoitumisen mestarina Urpilaisella ovat diplomaattiset taidot erinomaisesti näpeissään. Ulkoministeriön kannattaisikin hyödyntää häntä nuorten diplomaattien koulutuksessaan.

Harmi vain, että Urpilainen ei ole jostain syystä panostanut täysillä komissaarinpestiinsä. Siinä hommassa hän on ollut sen verran pettymys, että Brysselissä jo odotetaan EU-komission Suomen edustajan vaihtumista.

Artikkeli jatkuu videon jälkeen.

Kaikkein pahimmin Kreikan suututti kuitenkin valtionvarainministeri Alexander Stubb. Keväällä 2015 oli Kreikan tilanne niin paha, että koolle kutsuttiin ylimääräinen valtionvarainministerien kokous Brysseliin. Saksa ja Ranska olivat törmäyskurssilla Kreikan suhteen.

Tulin esitelmämatkalta Bretagnesta suoraan Brysseliin vähän myöhässä. Kun pääsin kokouspaikan lehdistötiloihin, ryntäsivät sveitsiläistoimittajat välittömästi kimppuuni: Mikä ihme Suomea oikein vaivaa? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta nopeasti valkeni, että Stubb oli ottanut ohjat käteensä mahtimaiden kannanottoja odottamatta. 

Suomi vaati eurooppalaismedioiden ja kameroiden edessä, että Kreikan on erottava eurosta. Pienen Suomen valtiovarainministeri pääsi kaikkien maiden tuutteihin. Kreikkaa ei tietenkään erotettu eurosta, sillä Saksan liittokansleri Angela Merkel ei sitä halunnut. Valtionvarainministeri Schäuble olisi sen kyllä tehnyt, ja sen tietäen innokas Suomen ministeri päätti varastaa tältä parrasvalot.

Kreikan televisio pauhasi Suomen uhoa, ja kansa oli raivoissaan. Koko seuraavan viikon ajan oli Suomen Ateenan suurlähetystön ulkopuolella poliisivartio, ja kreikkalaiset boikotoivat suomalaistuotteita. Se oli aivan turha ja nolo episodi, joka toi vain epämiellyttävän maineen Suomelle. Turha siksi, että jos Kreikka olisi erotettu, likaisen työn tekijä olisi ollut Saksa. Pienen Suomen muskelit eivät tietenkään sellaiseen riittäneet, eikä sillä ollut mitään syytä pilata mainettaan, vaan antaa Saksan hoitaa homman.  

Pääministeri Paavo Lipposen aikana Suomen periaate oli ollut sukkuloida Berliinissä ja Pariisissa ja vaikuttaa suurten päätöksiin. Suomi säilytti hyvän maineensa ja sai ajetuksi omia päämääriään mahtimaiden kautta. Sen takia pienelle maalle on aina ollut elintärkeää säilyttää hyvät välit EU:n molempien moottorivaltioiden johtajiin.

Sen pääministeri Stubb unohti syksyllä 2014 Pariisin käynnillään, kun hän ainoana Suomen johtajana koskaan onnistui suututtamaan Ranskan presidentin. Se on lajissaan saavutus jo siksikin, että Hollande oli siitä harvinainen Ranskan päämies, että häneltä puuttui kaikki ranskalainen arroganssi, eikä häntä ollut helppo suututtaa. Mutta kun pienen maan besserwisser alkoi läksyttää Ranskaa talousasioista, vaikka oli itse hakemassa juuri Ranskan tukea Suomen pyrkimyksille, lopputuloksena oli se, että Suomi sai unohtaa oman asiansa, ja tapaamisesta poistui kaksi kalpeaa kivikasvoa. Koskaan en ollut nähnyt aina joviaalia Hollandea niin synkän näköisenä paitsi hautajaisissa.

Sopii kysyä, mitä hyötyä sellaisesta epädiplomaattisesta käyttäytymisestä isänmaalle on. Omien sanojensa mukaan Stubb haluaa "haastaa" muiden maiden johtajia. Suomen reaalipolitiikkaa on itärajan lisäksi maamme pieni koko, joka ei siitä miksikään muutu. Suuret voivat haastaa toisiaan, mutta pienen maan on aina oltava ovela ja hallita diplomatia sormenpäitään myöten.

Samanlaista suhteellisuudentajun puutetta osoitti tuore valtionvarainministeri, kun hän tuli Brysseliin huippukokoukseen pääministeri Juha Sipilän kanssa ja ilmoitti, että hänellä on saumaa kohta vaihtuvaksi euroryhmän puheenjohtajaksi. Yhtenä argumenttina oli, että hän tuntee hyvin liittokansleri Merkelin. Otin oitis yhteyttä saksalaiskontaktieni kautta Merkelin lähipiiriin ja sain liittokanslerin kansliasta ja selville, ettei Stubb ollut muutaman kuukauden ministerikokemuksellaan millään listalla, ja yhtenä kolmesta perustelusta oli johtajuuden puute. Se ei selvinnyt, pitikö Merkel siitä, että hänen tuntemisellaan kehuskellaan tällaisessa yhteydessä. Ei se ainakaan kovin diplomaattista ollut.

Mutta pienemmät kuviothan eivät Stubbille koskaan kelvanneet. Sen paljasti se auki ollut mikrofoni, joka rekisteröi Suomen ulkoministerin ärsyyntyneen kommentin tämän tietämättä hänen tullessaan ulos Pohjoismaiden neuvoston kokouksesta: "V:n vertaa minä näistä kokouksista välitän." Se uutisoitiin Suomessa – toivottavasti ei kuitenkaan muissa Pohjoismaissa.

Stubbissa meillä on siis tarjolla loistava puhuja ja esiintyjä, joka antaa kyllä modernin kuvan Suomesta, mutta jonka ego sopisi selvästi Suomea paljon suuremman maan johtajaksi.

Sauli Niinistössä meillä on ollut vähän juro ja totinen presidentti, jonka kielitaidossa eikä esiintymisessä ei ole koskaan ollut paljon kehumista. Mutta hän herätti luottamusta maailmalla, ja hänellä oli kriisin syttyessä kestävyyttä sekä aiemmasta hidastelustaan huolimatta lopulta länsimaiden nopein pelisilmä ja hoksnokka toimia ripeästi, kun Venäjän toiminta niin edellytti. Niillä avuilla hän pääsi uudessa tilanteessa lopulta jopa Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin korvaan kuiskaajaksi. Siinä ovat suuret saappaat täytettäviksi.