Niinhän siinä kävi kuin kävikin: Ensin EU-parlamentti keksi viisi vuotta sitten niin sanotun kärkiehdokasmenettelyn, jotta se pääsisi määräämään, kenestä tulee Unionin tärkeimmän viran haltija. Mutta nyt se on joutunut itse toteamaan, ettei sen suurimman puolueryhmän ehdokkaasta tulekaan EU-komission puheenjohtajaa, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.
Jean-Claude Junckerin seuraajan valitsevat siis taas jäsenmaiden johtajat, ja parlamentti saa heidän valintansa sitten ottaa tai jättää.
Kun maltillisen oikeiston eurooppalaisen kattojärjestön EPP:n edustajat kokoontuivat viime marraskuussa Helsinkiin valitsemaan kärkiehdokkaansa komission johtoon, surtiin meillä suureen ääneen sitä, ettei valituksi tullut Alexander Stubb.
Se oli ihan turhaa, sillä jo silloin oli selvästi nähtävissä, että koko kärkiehdokasmenetelmä menee roskikseen, eikä komission johtoon nouse yhtään Stubbia kummemmin Helsingissä kisan voittanut Manfred Weberkään.
"Viiden vuoden takainen pullistelu ei enää onnistu"
Kun kahden suurimman jäsenmaan johtajat vastustivat jo silloin koko kärkiehdokasmenetelmää eikä voittanut ehdokas vakuuttanut heistä kumpaakaan – ei, vaikka liittokansleri Angela Merkel joutuikin totta kai julkisesti tukemaan oma puolueensa saksalaista ehdokasta – ja tilanne parlamentin omassa ponnekkuudessa ja yhteistyökyvyssä oli selvästi muuttumassa, ei ollut vaikea nähdä, ettei parlamentin viiden vuoden takainen pullistelu enää onnistuisi.
EU-vaalien tulos vain helpotti kärkiehdokkaasta irtipääsyä. Nyt pääsen siis korkkaamaan shampanjapullon, josta löin vetoa sen jälkeen, kun marraskuun kolumnissani veikkasin, ettei Weberistä koskaan tule komission puheenjohtajaa. Prost, lieber Manfred! À votre santé, cher Guy!
Likaisen työn teki nimittäin EU-parlamentin liberaaliryhmä Alden belgialainen puheenjohtaja Guy Verhofstadt.
Hän kyllä vakuutti puolueryhmien puheenjohtajien kokouksessa kannattavansa kärkiehdokasmenettelyä, mutta sillä ehdolla, että vaalitapaa muutetaan osittain Euroopan laajuiseksi niin, että kansalaiset voivat suoraan valita kärkiehdokkaat. Ennen kuin sellainen toteutuu, paljon saa vettä vielä virrata niin Seinessä, Reinissä kuin Tonavassakin.
Samaan hengenvetoon Verhofstadt pisti virallisesti stopin Weberin toiveille nousta komission johtoon ilmoittamalla, etteivät hänen johtamansa Alde-ryhmä eikä siihen liittyvä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin porukkakaan kannata Weberiä.
Kyseessä oli ensimmäinen käytännön osoitus liberaaliryhmän 109 mepin vaa’ankieliasemasta uudessa EU-parlamentissa, jossa PPE:n 180 meppiä ja sosialistiryhmän 146 meppiä eivät enää riitä enemmistön muodostamiseen eivätkä asioiden läpirunnaamiseen.
Virallisesti Donald Tuskin tehtävänä on löytää sopiva henkilö
Virallisesti EU:n presidentillä Donald Tuskilla on nyt tunnustelijan tehtävä löytää ennen juhannuksena kokoontuvaa EU-huippukokousta henkilö, jonka voisi hyväksyä komission johtoon sekä EU-parlamentin enemmistö että jäsenmaiden enemmistö, mikä sääntöjen mukaan tarkoittaa 55 prosenttia jäsenmaista ja 65 prosenttia Unionin väestöstä.
Lissabonin sopimuksen epämääräisen muotoilun mukaan nimityksen on otettava myös huomioon eurovaalien tulos. EPP-ryhmä vetoaa siihen, että vaikka se menettikin paikkoja, se on edelleen parlamentin suurin puolueryhmä. Kolmanneksi suurin Liberaalit vetoaa puolestaan siihen, että se lisäsi vaaleissa reippaasti meppimääräänsä.
Tämä kaikki on tietysti vain virallista pintavaahtoa, kun syvissä vesissä käy kauhean kova loiskiehunta niin kuin joka ikinen kerta, kun kootaan pakettia, johon pitää saada mahtumaan EU-komission puheenjohtaja, EU:n presidentti, EU:n ulkopoliittinen edustaja, EU-parlamentin puhemies ja vielä Euroopan keskuspankin pääjohtajakin, vaikka siitä huipputärkeästä virasta neuvotellaan periaatteessa ihan erikseen.
Paketin kokoamiseksi täytyy poliittisten suuntien painoarvon lisäksi löytyä lähes mahdoton tasapaino etelän ja pohjoisen, idän ja lännen, suurten ja pienten maiden sekä mies- ja naisehdokkaiden välillä. Teoriassa ihanteellisin ihme-ehdokas Junckerin seuraajaksi olisi varmaan itäeurooppalainen nainen, jota kannattavat sekä oikeisto, vasemmisto että liberaalit.
Tämän hullunmyllyn ja ehdokaspörssin vahvimmat nimet kävin jo läpi edellisessä lauantaikolumnissani kaksi viikkoa sitten ja tulin siihen tulokseen, että meille taas paras tapa lobata suomalaista, siis pienen pohjoisen jäsenmaan ehdokasta Euroopan keskuspankin johtoon, on lobata suuren etelänmaan ehdokasta EU-komission johtoon. Varsinkin, kun suomalaisehdokkaat ovat vahvasti kilvassa mukana. Uunituore The Economist on arvioi, että paras virkaan olisi Suomen Erkki Liikanen.
Viisi vuotta sitten huippuvirkojen nimitysruletti kesti alkusyksyyn asti ja vaati ylipitkiä valvottuja öitä sekä peräti kolme huippukokousta. Yhtään helpommalla ei päästä nytkään.