Helena Petäistön kolumni: Kärkiehdokasmenettely tuli ja meni – todellinen Junckerin seuraajan etsiminen voi viimeinkin alkaa, eikä vahvoista nimistä ole puutetta

Viisi vuotta sitten kymmenen vuotta vanhempana Juncker ei enää tuntenut samaa kiinnostusta EU:n raskainta johtajanpallia kohtaan, vaan häntä kiinnosti ennen kaikkea EU:n presidentin vika. Se olisikin sopinut vanhalle ketulle kuin nenä päähän: saada toimia taitavana välittäjänä kulisseissa. Saksan liittokansleri Angela Merkel oli samaa mieltä, ja asia vaikutti lähes selvältä. Ranskan heikossa hapessa ollut sosialistipresidentti Francois Hollande ei asettunut vastahankaan.

Kärkiehdokasmenettelystä saadut kokemukset eivät ole vakuuttavia

Mutta Schultzin runnaama kärkiehdokaskilpa pakotti Junckerin siihen mukaan, ja hän sattui sen kisan voittamaan. Ranskalaisehdokas, nykyinen brexit-neuvottelija Michel Barnier jäi toiseksi.

Merkel halusi edelleen Junckerin tämän toivomalle EU:n presidentin paikalle, mutta sitten pisti kovan julkisuuskampanjan demokraattisena mainostetun kärkiehdokasmenetelmän puolesta Saksan valtionkanavan, ARD:n, silloinen kirjeenvaihtaja, Brysselin kokenut kehäkettu.

Merkel ja Juncker taipuivat, ja Junckerista tuli EU-komission puheenjohtaja vasten tahtoaan. Hän otti rinnalleen oikeaksi kädekseen tarmokkaan hollantilaisen sosialidemokraatin Frans Timmermansin, mutta silti Junckerin kausi ei ole ollut sitä, mitä se olisi voinut olla kymmenen vuotta aiemmin.

Kärkiehdokasmenettelystä saadut kokemukset eivät siis ole vakuuttavia. Totta kai se lisää demokratiaa ainakin näennäisesti, mutta jättää myös suppean valinnanvaran.

Tällä kertaa maltillisen oikeiston kilpaan hakeutui kaksi höyhensarjalaista: suuren Saksan baijerilainen osavaltiopoliitikko vailla kokemusta hallitusvastuusta ja pienen Suomen poliittinen nokkamies, jonka harvinaisen lyhyt pääministerikausi ei vakuuttanut kotimaassa eikä Euroopassa.

Näinä erityisen vaikeina aikoina kaivataan ehkä sittenkin raskaamman sarjan poliitikkoa luovimaan kahtiajakautuneen Unionin ruorissa ja valvomaan Unionin etuja Euroopan ulkopuolella. Vahvan Jacques Delorsin jälkeen kaivattiin heikompia tyyppejä komission johtoon, mutta ajat olivat huomattavasti auvoisemmat nykyhetkeen verrattuna.

Viisi vuotta sitten kärkiehdokasmenetelmä meni läpi, kun sekä Saksa että Ranska, molemmat omista syistään, hyväksyivät sen. Nyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron on sanonut ääneen, ettei hän hyväksy menetelmää, eikä myöskään Merkel tiettävästi suosi sitä tälläkään kertaa. Totta kai hänen oli julkisesti asetuttava Weberin taakse; sen hän oli velkaa jo pelkästään baijerilaiselta sisarpuolueelta saamansa vaalituen johdosta.

Macronille tilanne on hankala

Macronille, jonka oma puolue ei kuulu mihinkään EU-parlamentin puolueryhmistä, tilanne on hankala. Macron ehdotti alun perin yli kansallisten rajojen kulkevia vaalilistoja, jotta hänen puolueensa parhaimmille olisi avautunut ainakin teoriassa tilaisuus päästä vahvoihin asemiin. Mutta sekä maltillinen oikeisto, sosialistit ja liberaaliryhmä hylkäsivät idean.

Nyt Macronin puolue on viimein pitkän epäröinnin jälkeen liittoutunut liberaaliryhmän kanssa, mutta vaikka sekä PPE että sosialistit menettävätkin rutkasti paikkoja ensi kevään EU-vaaleissa, eivät liberaalit odota pääsevänsä niiden ohi. Populistiset ääriryhmät ovat hajottamassa parlamenttia entisestään.

Sen lisäksi, että Weber, suurimman puolueryhmän puheenjohtaja, ei täytä kokemukseltaan EU-komission puheenjohtajalta yleensä vaadittuja ansioita, on hän myös monille puolueryhmän sisällä liian oikealla.

Hän ei myöskään puhu ranskaa, mikä on tähän asti aina kuulunut paikan haltijoiden taitoihin. Saksalaisuus ei myöskään ole mikään etu siksi, että saksalaisilla on tällä hetkellä harvinaisen merkittävä määrä huipputärkeitä EU-virkoja alkaen EU-komission vallanhimoisesta pääsihteeristä ja EU:n vakausmekanismin johtajasta.

EU-parlamentti lievensi vaatimuksiaan

EU-parlamentin sosialistiryhmä taas on valinnut keskuudestaan omaksi ehdokkaakseen Weberiä helpommin hyväksyttävän hollantilaisen Frans Timmermansin, jolla on sekä ministerikokokemusta että ranskankielentaito hallussaan ja vankka harjoitteluaika Junckerin oikeana kätenä.

Macronin liittolaiset, liberaaliryhmä, on puolestaan päättänyt nimittää ns. poolin, valikoiman useita ehdokkaita, joista jäsenmaiden päämiehet saisivat vapaasti valita. Se antaisi enemmän toivottua valinnanvaraa kuin kärkiehdokasmenetelmä.

Tuulen selvästi käännyttyä EU-parlamentti puolestaan on lieventänyt vaatimuksiaan ja korostaa nyt sitä, että heille esitettävän komission puheenjohtajaehdokkaan on saatava parlamentin enemmistön kannatus.

Voi siis sanoa, että kärkiehdokasmenettely tuli ja meni. Todellinen Junckerin seuraajan etsiminen voi viimeinkin alkaa, eikä vahvoista, pätevistä nimistä ole puutetta.