"Eihän kolmehenkinen yhtye voi kuulostaa tältä" – Maailman Pienin Bilebändi haastaa DJ:t

Kuvittele kolmehenkinen turkulainen bändi: rumpali, basisti ja kosketinsoittaja. Tyylilaji: 2000-luvun elektro.

Luit oikein. Kyseessä on Maailman Pienin Bilebändi.

– Jokaisella sukupolvella on oma musiikkityyli ja tämän päivän 18–30-vuotiaat kuuntelevat aika paljon Moves Like Jaggeria ja artisteja kuten LadyGagaa. Sitten, kun he menevät juhlimaan, on luonnollista, että he haluavat kuunnella näitä myös siellä. Se on yks syy, miksi teemme tätä, Maailman Pienimmän Bilebändin basisti ja laulaja JanneEngblom sanoo.

Engblomin mukaan ihmisten kummastunut reaktio on enemmän sääntö kuin poikkeus. Moni ei voi käsittää, miten kolmen miehen kokoonpano voi kuulostaa DJ-setiltä.

– Oikeastaan on aika tavallista, että tullaan sanomaan: olin vessassa ja sitten kuuntelin, että onko bändi tauolla, pakko mennä kuuntelemaan. Ei voi olla, siinä on kolmihenkinen bändi ja eihän se voi kuulostaa tällaiselta. Mutta kuulostaa kuitenkin, Engblom kuvailee.

"Haastamme DJ:t"

Engblom on toiminut muun muassa basson ja laulun opettajana Varsinais-Suomen musiikkioppilaitoksessa. Maailman Pienimmässä Bilebändissä Jannen ohella soittavat Antti ja PekkaLaine opettavat Turun seudun musiikkioppilaitoksessa.

Miehet aloittivat yhteisuransa kuusi vuotta sitten Janne Engblom Triona. Tyylilajina olivat blues ja jazz. Nyt meininki on aivan toinen: konemusiikki raikaa.

– Suurin osa niistä, jotka nykyään tekevät musiikkia, ovat DJ:tä. DavidGuetta esimerkiksi, ja Skrillex. Meille tuli idea: yleensä bändit kilpailevat keikkapaikoista, mutta entä jos emme alakaan haastaa muita bändejä, vaan haastamme DJ:t? Soitamme samanlaista musiikkia, yritämme saada sen kuulostamaan samanlaiselta, mutta kaikki on livenä.

Rumpali Antilla on keikoilla sekä akustiset että sähkörummut. Kosketinsoittaja Pekalla on lavalla paljon erilaisia syntikoita, ja Engblomin seitsenkieliseen bassoonkin on liitetty erilaisia efektejä.

Engblomin mukaan parasta palautetta musiikista ovat fanit, joita näkee keikoilla useaan otteeseen.

– Kyllä parhaimpiin palautteisiimme kuuluu yksi pöytäseurue, joka on tullut kolmatta kertaa katsomaan meitä. Paras palaute on tietenkin se, jos yleisö tulee uudestaan, Engblom kuvaa.

– Tietenkin kaikenlaista olemme kuulleet. Aika monessa paikassa on sanottu, että paras bändi, mikä täällä on ikinä ollut. Onhan se kiva kuulla.

Soittakaa Paranoid

Maailman Pienin Bilebändi pyytää yleisöä osallistumaan keikoillaan esimerkiksi pyytämällä kuulijoita ehdottamaan vuosikymmentä, jolta seuraavan biisin tulee olla. Yhtye kykenee soittamaan yli 50 eri musiikkityyliä, joten kaikenlaista on tarjolla.

– Meille on tärkeää saada aikaan interaktiivinen ilta. Ettemme ole vain bändi, joka siellä läiskii omaa juttuaan. Yritetään saada sellainen me-henki, että tässä ollaan ja saadaan kaikki viihtymään. Siksi on ihan hyvä välillä kysyä yleisöltä, että mitä te haluatte, Engblom sanoo.

– Samalla saa vähän vinkkejä siitä, mihin suuntaan yleisö on kallellaan, mistä he tykkäävät. Jos me soitamme ensin 2000-luvun kuumimmat diskot ja sitten kysytään neljä kertaa illan aikana, että "mitä te haluatte", ja aina pyydetään Lokki-valssi, niin kannattaa ehkä miettiä, pitäisikö sille yleisölle soittaa enemmän iskelmää.

Kuuminta huutoa suomalaisissa illanviettopaikoissa tuntuu olevan 1970-luku, jota toivotaan jokaisella keikalla, joskus useampaan otteeseen.

– Sitten on tällaisia tiettyjä ideoita, kuten soittakaa Paranoid, Engblom sanoo.

– Välillä saa hassuja pyyntöjä: soittakaa jotain venäläistä. Sittenhän me soitamme. Eräällä keikalla joku huusi italialaista poppia. Sitten soitettiin italialaista. Välillä tulee todella haasteellisia juttuja. Jos joku pyytää biisiä, jota emme osaa, täytyy jollain tavalla kääntää se niin, että tulee toinen biisi. Sellainen, joka on tarpeeksi lähellä, ettei harmita liikaa.

Yleisö ei kuitenkaan saa bilebändiä mukaansa jatkoille: yleensä yhtye lähtee keikan jälkeen kotiin, hotelliin tai jopa seuraavaan keikkapaikkaan.

– Kun tekee niin paljon keikkoja kuin me, niin jos koko ajan menisi jatkoille sinne tänne, kunto ei oikein kestäisi sitä, Engblom toteaa.

"Kerran tuli Medi-Heli hakemaan"

Yhtyeen oudoin keikkapaikka on ollut jazzfestivaali Kipparijazz Turun Härjänmaalla.

– Sinne mennään ensin autolla, niin pitkälle kuin päästään, sitten ajetaan puoli tuntia veneellä ja tullaan pieneen saareen, jossa ei ole mitään. Siinä on yksi pieni talo ja aggregaatti, josta tulee vähän sähköä. Sitten sinne tulee järjetön määrä veneitä ja on ihan huikeat bileet, in the middle of nowhere. Se on ihan käsittämätöntä, Engblom kuvaa.

– Kerran tuli Medi-Heli hakemaan, kun juhlijoilla oli mennyt vähän villisti ja joku oli saanut sydänkohtauksen. Meininki on aika hurjaa välillä. Ensimmäistä kertaa, kun olimme siellä, tuli olo, että hetkinen, ollaanko maapallolla?

Maailman Pienimmän Bilebändin haaveissa eivät siinnä suuret festarit, sillä musiikkia tehdään aina juuri sille yleisölle, joka on paikalla.

– Meille jokainen keikka on tärkeä. Jos on sellainen asenne, jokainen yleisö on yhtä tärkeä ja jokainen paikka yhtä hieno. Ei se meidän maailmassamme ainakaan ole niin, että joku valtava stadion olisi kauhean upea, Engblom pohtii.

Intiimissä pikkupaikassa yleisöön saa helpommin kontaktin. Jos yleisö on kaukana jättimäisen keikkapaikan toisessa nurkassa, fiilisten kyseleminen vaikeutuu.

– Kaikki keikat, mitä teemme, ovat jotenkin hienoja siinä mielessä, että ne ovat niin erilaisia. Se on se hienous: jokainen päivä on erilainen, ja jokainen yleisö on erilainen.

Lue myös:

AVA/Maria Aarnio

Kuvat: Juho Vainio (kuvat 2 ja 3)