Egotripin alkuperäisjäsenet laulaja Mikki Kauste, kitaristi-laulaja Knipi ja kitaristi Skele kertovat, ettei yhtyeen sisällä enää tule erimielisyyksiä samaan tapaan kuin ennen. Nykyisin he ovat löytäneet kommunikointitavan, jolla asioita pystytään viemään eteenpäin.
Vuonna 1993 perustettu Egotrippi viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlavuottaan. Yhtyeen laulaja Mikki Kauste, kitaristi-laulaja Knipi, eli Knipi Stierncreutz, ja kitaristi Skele, eli Niklas Varisto, ovat olleet bändin matkassa mukana alusta asti, eli yli puolet elämästään.
– Aika on mennyt nopeasti. Vuoden vierii, mutta me pysymme ikuisesti nuorina, Mikki naureskelee MTV Uutisille.
– Onhan se jännä, kun miettii, että se on niin valtava osa elämää. Parikymppisinä on aloiteltu ja 30 vuotta olen tehnyt näiden kanssa hommia, niin onhan se kunnioitettavaa, Knipi jatkaa.
– Tavallaan koko työelämässä olon ajan, Skele pohtii.
Tänä päivänä bändin riveihin kuuluvat myös basisti Anssi Maasalo ja rumpali Risto Niinikoski.
Mitä ilmeisimmin 30 vuoteen mahtuu isoja käänteitä. Vuonna 2003 ja 2004 kappaleet Älä koskaan ikinä ja Matkustaja alkoivat soimaan radiossa ja nostivat Egotripin suosioon.
– Myös Hynnisen Karin tapaaminen joskus -96 oli käänteentekevää, kun hän sainasi meidät epäonnistuneen Sony-diilin jälkeen, Knipi kertoi.
Egotrippi juhlistaa 30-vuotista uraansa Helsingin juhlaviikoilla soittamalla Huvilateltassa Tokoinrannassa vuoden ainoat kaksi konserttiaan sunnuntaina 27. elokuuta.
Viimeisimpiä esiintymisiä, joita kokoonpanolla on ollut, ovat olleet isojen orkestereiden kanssa. 30-vuotisen taipaleen kunniaksi jäsenille tuli juhlakonserteista kuitenkin erilainen ajatus.
– Nyt tuli sellainen fiilis, että mitä jos lähdettäisiin vain perusbändinä ja soitettaisiin pitkä ja hyvä keikka. Kaikki allekirjoitti sen, Knipi kertaa.
– Back to basics. Palataan niihin alkuperäisiin vedoksiin, joista myös yleisö tykkää, Mikki komppaa.
Rutiinin myötä sattumukset eivät enää haittaa
Voisi ajatella, että 30 vuoden jälkeen ei enää jaksaisi innostua samoista kappaleista toisensa perään, mutta Egotripin kohdalla tilanne on toinen.
– Olemme pitkän ajan jälkeen treenanneet biisejä yhdessä alkuperäisversioina, ja on ollut mielenkiintoista, miten valtavan hauskaa se on kaikille ollut. On ollut todella innostavaa, mikä kertoo kyllä siitä, että musiikki koskettaa meitä tekijöinä edelleen. Saadaan siihen edelleen intoa. Eikä ole sellaista oloa, että voi hitto, tätäkin biisiä pitää veivata, Mikki kertoo.
Rutiinin myötä kaikenlaisia sattumuksia oppii hyväksymään.
– Kun on aloitteleva artisti ja sattuu jotakin, niin pasmat menevät aivan sekaisin. Vuodet tuo sen kokemuksen, Mikki sanoo.
Vuonna 2006 keikalla sattui tapaturma, joka on jäänyt elävästi ainakin Knipin mieleen.
– Meillä oli hemmetin hyvä esitys, ja tein rokkihypyn ilmassa. Menetin alas tullessa tasapainoni ja kaaduin selälleni. Kitaran hihna oli kuitenkin kiinni ja sain kitaran suoraan päähäni. Sain aivotärähdyksen kesken viimeistä biisiä. Siinä sitten paineltiin takahuoneeseen ja jätkät katsoivat, että pyöriikö silmät, pystynkö vielä soittamaan, Knipi naureskelee.
Yhtye soitti kuitenkin vielä yhden biisin, josta Knipillä ei tosin ole kuin utuisia muistikuvia.
– Ihan kuin jostain elokuvasta: äänet vain kaikuvat ja ihmisiä näkyy jossakin. Menin siitä suoraan hotellille nukkumaan ja kun heräsin, silmäni oli muurautunut umpeen ja otsa oli valtavan kokoinen. Mutta ei mitään, seuraavana päivänä keikalle. Ja samana iltana Sampo (Haapaniemi, entinen rumpali) lähti vielä Porvooseen, kun vaimo synnytti, Knipi kertaa ikimuistoisia tapahtumia.
Keikkabussissa yhtyeen jäsenet perkaavat elämää läpi, mutta riitoja aiheuttavia puheenaiheita he pyrkivät välttelemään.
– Onhan meillä ollut paljon yhteenottoja vuosien varrella, mutta nyt olemme siinä mielessä tasaantuneet, ettei sellaisia enää tule. On siellä ollut hetkiä, jolloin on otettu aika railakkaastikin yhteen. Ei siltä voi välttyä, kun on 30 vuotta keikkabussissa samojen ihmisten kanssa. Kokeilkaa, Mikki kertoo.
Knipin mukaan riidat ovat tulleet silloin, kun jäsenet eivät ole saaneet aikaiseksi musiikkia.
– Suurin epävarmuus tulee, jos ei oikein tiedetä, mitä ollaan tekemässä, Knipi kertoo.
– Luova prosessi on aika herkkä prosessi. Ehkä olemme siinä oppineet jossain määrin kommunikoimaan paremmin, että millä tavalla asioita yritetään viedä eteenpäin, Mikki jatkaa.