"Emme puhu Suomesta, koska meidän täytyy pysyä elossa" – sotalapsen lapsi Anna tietää nyt, miksi menneisyydestä ei saanut puhua kotona: Puhumattomuus kostautui traagisesti

Anna Takasen isä lähetettiin nelivuotiaana sotalapsena Ruotsiin vuoden 1941 talvella. Kesti useampi vuosikymmen ja neljä sukupolvea, ennen kuin sodan aiheuttamista traumoista oltiin valmiita puhumaan. Prosessin aikana Anna ymmärsi, miksi on tärkeä ymmärtää vanhempiensa historiaa.

On 1990-luvun alku Ruotsin Falkenbergissa. Nuori 25-vuotias teatterikoululainen Anna on perheensä luona viettämässä joulupyhiä, kun hän ajautuu riitaan isänsä kanssa.

Huutava Anna kysyy itkien isältään, miksei hän koskaan suostu kertomaan mitään kotimaastaan.

– Me emme puhu Suomesta, koska meidän täytyy pysyä elossa, isä sanoo ja tuijottaa varoittavalla katseella tytärtään.

– Suomi on unohtanut minut, joten asiaa on turha miettiä. Lopeta tuo tonkiminen, isä käskee.

Anna ei kuitenkaan koskaan lopettanut tonkimista, eikä hän kadu hetkeäkään. Ilman uupumatonta kyselemistä hän ei olisi välttämättä tässä, sateisessa helmikuisessa Helsingissä, antamassa haastatteluja isänsä kotimaassa.

Nyt Anna tietää, mitä isä tarkoitti.

Teemoja ovat myös kaipaus ja puhumattomuus

Anna Takanen, 51, on ruotsinsuomalainen näyttelijä ja ohjaaja. Hän toimi kesään 2019 asti Tukholman Kulturhusetin teatterinjohtajana. Aikaisemmin hän on työskennellyt Göteborgin kaupunginteatterin johtajana.

Anna on tehnyt pitkän uraan taiteen parissa, mutta viime vuoden lopulla julkaistu muistelmateos on hänen esikoiskirjansa, jonka suomennos Sinä olet suruni – Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta julkaistiin helmikuussa.

Annan ominaiseen tyyliin suorapuheinen kirja kertoo isän tarinan ja luo myös katsauksen Annan omaan nuoruuteen, kuten edellä kuvailtuun riitaan. 

– Mutta sen lisäksi teemana on kaipuu, suru ja hiljaisuus, puhumattomuus toisten kanssa, Anna luettelee.

"Tulet takaisin kotiin heti, kun sota on ohi"

Annan isänisä Väinö Takanen kaatui jatkosodassa vuoden 1941 kesällä. Väinöltä jäi Suomen Kuorevedelle leski Saara ja kaksi poikaa, joista vanhempi oli Timo, Annan isä.

Leskeksi jäänyt Saara oli sodan sytyttyä kieltäytynyt lähettämästä poikiaan Ruotsiin, vaikka monet muut äidit olivat päätyneet tekemään niin. Naiset lapsineen kamppailivat kotikylissä toimeentulon kanssa, kun kaikki miehet olivat rintamalla.

Nelivuotias Timo kuitenkin sairastui tuona talvena keuhkokuumeeseen, eikä köyhällä leskellä ollut vaihtoehtoja.

– Siellä Ruottissa sinä saat tohtorilta avun keuhkokuumeeseen ja tulet takaisin kotiin heti, kun sota on ohi, sanoi äiti Timolle lähtöaamuna kirjan mukaan.

Timo ei kuitenkaan koskaan palannut kotiin. Aluksi kyse oli sodan olosuhteista, mutta ajan mittaan myös äidin uusi mies muiden seikkojen ohella vaikutti asiaan. Sota loppui, mutta Timo jäi Ruotsiin.

Ruotsissa kutsuttiin "finnjäveliksi"

Timo kyllä tutustui perheeseensä Suomessa vuosien aikana, ja palasi sinne vierailemaan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä. Hänellä oli kuitenkin jo perhe Ruotsissa, eikä hän puhunut suomea tai muutenkaan tuntenut maata kodikseen.

Isälle Suomen käsitteleminen oli vaikea asia. Suomi oli hylännyt hänet, mutta Ruotsissa häntä oli kiusattu erilaisuudesta, olihan hän finnjävel, ”suomalaispirulainen”.

Timon mielessä asiaa pahensi myös se, että pikkuveli oli jäänyt Suomeen. Hänet äiti oli halunnut pitää, Timo mietti.

Timo jäi aikuisena asumaan Ruotsiin, jossa hän tapasi vaimonsa, Annan äidin.

Suomesta ei saanut kysellä liikoja

Anna syntyi vuoden 1968 joulukuun 21. päivänä. Luonteeltaan utelias Anna oli kasvaessaan kiinnostunut suvustaan Suomessa, mutta isä oli hyvin vaitonainen asiasta. He vierailivat kesäisin isän sukulaisilla Suomessa, jossa oli Annan mielestä kivaa. 

Muuten lämmin ja avoin isä sulkeutui heti, kun Anna yritti udella hänen lapsuudestaan.

Isä ei avautunut kuin vasta monia vuosia, riitoja ja ainakin yhtä näytelmää myöhemmin. Muistelmissaan Anna kuvailee, miten paljon isä suuttui kuulleessaan tyttären suunnitelmista tehdä suvun historiasta näytelmä.

– Isä ihmetteli, miksi haluan esitellä meidän asioitamme koko maailmalle. Se ei ollut tarkoitukseni, Anna kertoo.

Isä pääsi katsomaan itseään näyttämöllä

Lopulta sotalapsinäytelmä Fosterlandet eli Isänmaa sai ensi-iltansa vuonna 2015 Göteborgin kaupunginteatterissa, jossa Anna työskenteli tuolloin taiteellisena johtajana. Timo-isä seurasi näytelmän harjoituksia ja näytöksiä, katseli itseään esittävää lapsihahmoa näyttämöllä, kirjassa kuvaillaan. 

Anna tietää nyt, että näytelmä auttoi isää käsittelemään asiaa. Kaikkea ei tarvinnut kestää suomalaiseen tapaan yksin. Näytelmä oli heidän yhteistä terapiaansa.

Näyttelijänä Anna on aina oppinut kyselemään henkilöstä tarkkojakin kysymyksiä, sillä hänen täytyy ymmärtää erilaisia hahmoja.

– Uskon, että on minun työni kaivella vähän ylimääräistä, Anna sanoo ja hymyilee.

Näytelmä esitettiin myös Suomessa yhteistyössä Svenska Teaternin kanssa. Ohjaaja Anna sai näytelmän teon aikana ja sen esityksen jälkeen runsaasti yhteydenottoja suomalaisilta pakolaislapsilta ja heidän lapsiltaan.

Sotalapset olivat vihdoin päässeet valokeilaan näyttämölle, ihmiset ylistivät.

Sotalasten traumat koskettavat yhä tuhansia suomalaisia

Timo Takanen kuoli 2016 syyskuussa. Annan työ kuitenkin jatkui.

– Ja yksi asia vielä, ihan vain varmuuden vuoksi: Minä en kirjoita sinun kuolemaasi, isä. Kirjoitan minun elämääni, Anna kirjoittaa kirjan loppupuolella.

Takanen johdattaa kirjassaan lukijan hetkittäin keskelle hyvinkin synkkiä tapahtumia, sodan aikana ja sen jälkeen. Kirja ei kuitenkaan jätä lukijaansa synkkyyteen, vaan raa’asti esittää salailun ja välttelyn aiheuttamat traumat.

Suomessa ja Ruotsissa on tuhansia sotalasten jälkeläisiä, sillä toisen maailmansodan aikana arviolta 70 000 lasta lähetettiin turvaan ulkomaille. Suurin osa lähti Ruotsiin, mutta myös Norjaan ja Tanskaan.

Kuten Timo, monet muutkin lapset lähtivät uuteen maahan yksin. Monet sotalapset joutuivat käymään läpi sodan lisäksi myös sellaisen tunneskaalan, joka monelle aikuisellekin olisi raskas – hylkäämistä, kaipuuta, katkeruutta.

– Trauma periytyy käytöksessä, muistoissa ja jopa kehossa, Anna kuvailee.

"Toivon, että kirjani toimii avauksena keskustelulle"

Hän käsittää nyt, ettei isä tuolloin 90-luvun alussa ollut valmis ottamaan vastaan kaikkea sitä surua, joka vaikeiden asioiden purkamisesta seurasi. Sitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei Suomesta saa puhua, jos haluaa pysyä elossa.

Puhumattomuus kuitenkin kostautui traagisesti. Saara-äidin jo kuoltua 55-vuotias Timo sai tietää, että koko tuon ajan äiti kaipasi ja halusi hänet kotiin. He eivät vain koskaan olleet puhuneet asiasta jälkeenpäin.

Traumoista voi päästä yli, mutta Annan mukaan se vaatii avointa keskustelua ja samaistumista toisen ihmisen kokemuksiin.

Kirja johdattaa pohtimaan myös omaa tilannettaan: Auttaisiko meitä, jos ymmärtäisimme vanhempiemme traumoja paremmin?

– Toivon, että kirjani toimii avauksena tälle keskustelulle, ja että muutkin uskaltavat kysyä ne kysymykset, Anna sanoo. 

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja

    MTV Oy on osa Teliaa. Yrityskaupan myötä olemme päivittäneet tietosuojasivustomme ja tietosuojakäytännöt. Päivitetyt tietosuojakäytännöt astuvat voimaan 15.4.2020. Lue lisätietoja tästä.