Ranska/Saksa/USA/Kuuba 1998. Ohjaus: Wim Wenders. Tuotanto: Road Movie Filmproduktion. Kuvaus: Robby Müller, Jörg Widmer. Leikkaus: Brian Johnson. Musiikki: Compay segundo, Eliades Ochoa, Ry Cooder, Ibrahim Farrer, Orlando "Cachaíto" López, Rubén Gonzalez ym. Kesto: 101 min.
Wim Wenders (Berliinin taivaan alla, Maailman ääriin, Väkivallan loppu) tunnetaan aina paatoksellisuuteen asti suurisuuntaisista elokuvistaan, ja niinpä tämä puolidokumentaarinen tribuutti kuubalaiselle musiikille on iloinen yllätys hyväntuulisessa rentoudessaan. Buena Vista Social Club on intohimoinen sukellus legendaarisen havannalaisklubin ytimeen, sekä mukaansa tempaava road movie, joka kuljettaa kaupungista ja mantereelta toiselle tarttuvien rytmien tahtiin.
Idea elokuvaan syntyi, kun kitaristi Ry Cooder kokosi "Super-Buelot", miltei satavuotiaat muusikkolegendat, studioon yhteislevyn nauhoitusta varten. 92-vuotiaan Compay Segundon johdolla nämä viriilit järkäleet saavat korkean iän täydellisesti unohtumaan kuubalaisen elämänilon ja sensuaalisuuden alle. Buena Vista Social Club seuraa orkesterin matkaa mm. New Yorkiin ja Amsterdamiin, ja lisää sykettä reissuun antavat eri kuvaajien tallentamat maisemat kontrasteineen: dekadentin Havannan höyryistä siirrytään sulavasti Keski-Euroopan sofistikoituneempiin kuvastoihin. Wenders antautuu musiikin ja maisemien vietäväksi käsivarakuvauksen tarjoamalla vapaudella: taukoamaton liikkeen tuntu ja orkkalaisten omintakeinen huumori tekevät matkasta riemukasta seurattavaa.
Musiikintäyteistä ilonpitoa katkovat - osin turhankin irralliset - episodit, joista jotkut ovat kiinnostavia, jotkut eivät. Tutustutaan mm. orkesterijohtaja Segundon 5-vuotiaana alkaneeseen sikarinpolttohistoriaan, seikkaillaan Broadwayn katuvilinässä ikkunashoppaillen ja vieraillaan Empire State Buildingissa. Nämä ei-musiikilliset jaksot laimentavat hetkittäin muuten kiihkeää ja autenttista dokumentaarisuuden tuntua ja katkaisevat huikeat musiikkinumerot kivulloisesti keskeltä.
Mutta kun nämä tulisielut soittavat, he todella soittavat. Carnegie Hallin konserttiin huipentuvissa numeroissa 80-vuotias Ruben Gonzalez tekee mykistävää työtä pianonsa ääressä, 70-vuotias Ibrahim Ferrer tuo silkkisellä äänellään mieleen Nat King Colen ja poppoon ainoa nainen, upea Omara Portuondo, särkee sydämet soolollaan Ferrerin kanssa. on paitsi elokuvallisesti ja musiikillisesti korkeatasoinen elämys, myös optimistinen ylistys musiikin kaikkivoittavalle ilolle köyhyyden keskellä.