Arvio: Rusin ja Korhosen kirja on vimmainen yritys puhkaista lähihistoriamme mätäpaise – suomalaisten KGB- ja Stasi-yhteydet yhä avaamatta

Ulkoasiainneuvos Alpo Rusin taistelu totuudesta alkoi vuonna 2002. Tuolloin käynnistyi Rusia koskevan vakoiluepäilyn esitutkinta, jonka vuotaminen julkisuuteen oli tuhota Rusin maineen ja uran.

Rusi todettiin pian syyttömäksi ja hän sai valtiolta lähes 50 000 euron korvaukset. Hänen uransa jatkui muun muassa suurlähettiläänä Sveitsissä ja nyttemmin yliopiston professorina Liettuassa. Anteeksi Rusi ei kuitenkaan ole antanut, se käy jälleen ilmi tuoreesta Kremlin jalanjäljet -kirjasta (Docendo).

Rusi on avannut käsityksiään vakoiluepäilyn taustoista ennenkin, mutta nyt tyylilaji on aiempaa kovempi. Vaikutuksensa tähän lienee kirjan toisella kirjoittajalla Jarmo Korhosella, joka on keskustan entinen puoluesihteeri ja nykyisin Rusin tapaan tuottelias kirjoittaja.

Kyseessä on, kuten Rusi ja Korhonen itse kuvailevat, julkisuuden kirot kokenut kaksikko. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kirjoittajat ovat lietsoneet toisiaan kostonsekaiseen tilitykseen, jossa osansa saavat niin media, poliittiset vastustajat kuin viranomaisetkin.

Huolimatonta ja vaikeaselkoista tekstiä

Kirja on vimmaisesti ja hieman huolimattoman oloisesti kirjoitettu. Kielioppi- ja lyöntivirheitä sekä epäselviä viittaussuhteita on niin paljon, että ne vaikeuttavat paikoin tekstin ymmärtämistä.

Lähdeviitteitä on runsaasti, mutta ne ovat lukijan kannalta osin yhdentekeviä. Jos tiedon lähteeksi on merkitty epämääräisesti “haastattelut” tai “luotettu lähde”, ei lukijalla ole mitään mahdollisuutta arvioida tiedon luotettavuutta.

Myös kirjan argumentoinnissa on puutteita. Kirjoittajat rakentavat niin sanottujen vastustajiensa vanhoista lausunnoista olkiukkomaisia tulkintoja, joita vastaan sitten hyökkäävät. Lukijan osaksi jää paikoin ihmetellä poukkoilevia päättelyketjuja.

"Vakoiluepäilyssä oli kyse kostosta"

Kirjan pääteesi on seuraava: Alpo Rusin vakoiluepäilyn ja sen julkituonnin taustalla oli poliittisten vastustajien halu kostaa sekä Rusille että tämän entiselle esimiehelle, presidentti Martti Ahtisaarelle. Koston toteuttamisessa auttoivat Rusin ja Korhosen mukaan poliitikkojen käsiohjaukseen alistunut Suojelupoliisi sekä vakoiluepäilyllä herkutellut media.

Koston motiivina olivat kirjoittajien mukaan SDP:n sisäiset riidat. Puolueen pitkäaikaisen puheenjohtajan ja entisen pääministerin Kalevi Sorsan unelma presidenttiydestä kariutui 1993, kun julki tuli tietoja hänen yhteyksistään Neuvostoliiton KGB:hen.

Sorsan sijaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi ja edelleen presidentiksi nousi Martti Ahtisaari. Kirjoittajat päättelevät, että Sorsa ja hänen tukijansa katkeroituivat ja päättivät kostaa, kunhan sopiva tilaisuus tulisi.

Tuo tilaisuus tarjoutui 1990-luvun lopussa, kun Itä-Saksan vakoilukoneen Stasin arkistoista löytyi presidentti Ahtisaaren neuvonantajana toimineen Alpo Rusin nimi. Vaikka Rusia ei vielä tuossa vaiheessa virallisesti tutkittu eikä hän kertomansa mukaan itse tiennyt epäilystä tuolloin mitään, alkoi huhuja Rusin vakoilusta levitä maan poliittisessa eliitissä.

Huhumylly olisi kirjoittajien mukaan vaikuttanut osaltaan Martti Ahtisaaren päätökseen olla pyrkimättä toisella presidenttikaudelle. Mikäli uskoo Rusin ja Korhosen rakentamaa teoriaa, koston ensimmäinen vaihe oli nyt suoritettu: presidentti Ahtisaari oli syrjäytetty.

Rusin piina vasta alkamassa

Rusin vakoiluepäilyn selvittely kuitenkin jatkui. Fakta oli, että Stasin arkistosta oli löytynyt sekä Alpo Rusin että hänen veljensä Jukka Rusin nimet. Epäselvää sen sijaan oli, miksi ne oli sinne kirjattu.

Varsinainen esitutkinta Rusin tapauksesta päätettiin aloittaa toukokuussa 2002, ja Alpo Rusi sanoo itse kuulleensa vakoiluepäilyistä vasta tällöin.

Julkisuuteen asia tuli syyskuun puolivälissä 2002. Pian kaikki tiesivät, että Rusin epäiltiin vakoilleen DDR:n hyväksi vuosina 1969–1977.

Syksyllä 2002 Jukka Rusi tunnusti toimittaneensa asiakirjoja sekä KGB:lle että Stasille työskennellessään tiedotustehtävissä Metsäteollisuudessa ja valtioneuvostossa. Tutkinta Alpo Rusin osalta kuitenkin jatkui edelleen, ja vasta kesäkuussa 2003 valtionsyyttäjä ilmoitti, ettei syytteitä nosteta.

Stasi oli ilmeisesti kirjannut Alpo Rusin papereihinsa vain mahdollisena tulevaisuuden kontaktina. Mitään yhteydenpitoa saati aineistojen toimittamista ei siis olisi ollut tapahtunut. Omat toimensa tunnustanut Jukka Rusi kuoli vuonna 2004.

Kirjoittajien mukaan Alpo Rusin vakoiluepäilyn pitkittämisessä ja julkituomisessa oli taustalla aiemmin mainittu kosto: Rusi oli tullut presidentti Ahtisaaren tiimiin keskustataustaisena ulkopuolisena ja vetänyt monen SDP:läisen mielestä liian Nato- ja länsimyönteistä linjaa.

Myöhemmin Rusi suututti johtavia demareita kirjallaan Mariankadun puolelta (Otava 2000), jossa kertoi havaintojaan Ahtisaaren presidenttikauden ajalta. Rusi olisi siis astunut liian monta kertaa liian isoille varpaille ja sai nyt maksaa.

Rusi ja Korhonen jopa väittävät, että vakoiluepäilyn tutkintaa pitkitettiin, jotta Rusilla ei olisi ollut mahdollisuuksia asettua ehdolle kevään 2003 eduskuntavaaleissa.

Koston käytännön toteuttamisesta olisi kirjoittajien mukaan vastannut demaritaustainen Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala, joka oli aiemmin urallaan toiminut muun muassa Kalevi Sorsan poliittisena sihteerinä. Nevala kuoli vuonna 2008 eikä siis voi puolustaa itseään Rusin ja Korhosen syytöksiltä.

Koston lisäksi kaiken yllä leijuu kirjoittajien mielestä myös suurempi ja epämääräisempi motiivi. Rusin ja Korhosen mukaan Rusin tapausta paisuttamalla pyrittiin ehkä ohjaamaan huomiota pois muista mahdollisista vakoilutapauksista, joista löytyisi – niin, Kremlin jalanjälkiä eli korkean tason kontakteja Neuvostoliiton KGB:hen.

Pesänselvitys edelleen tekemättä

Rusin ja Korhosen piirtämä kuvio on vaikeaselkoinen, osin epälooginen ja täynnä kysymysmerkkejä. Kirjoittajat eivät tunnu osaavan itsekään päättää, mikä tapahtumien motiivi lopulta oli: presidentin kaataminen, Rusin nöyryyttäminen vai muiden mahdollisten vakoiluepäilyjen peittäminen Rusi-kohun alle – vai ehkä kaikki nämä yhtäaikaa.

Olipa Rusin ja Korhosen päättelyketjuista ja johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, on heidän tavoitteensa sinänsä oikea: Suomen lähihistorian mätäpaiseen puhkaiseminen.

Suomen viranomaiset ovat viime vuosikymmeninä saaneet suomalaisten KGB- ja Stasi-yhteyksiä koskevaa tietoa tipoittain läntisiltä yhteistyökumppaneilta, toisin sanoen ainakin Yhdysvalloilta ja Saksalta.

Osa itädiktatuurien kanssa asioineista suomalaisista on toiminut tietämättömyyttään tai tyhmyyttään, mutta jotkut ovat todennäköisesti luovuttaneet tietoja tai aineistoja vieraalle valtiolle ymmärtäen, että toiminta voi vahingoittaa Suomea.

Tiedossa olevia tapauksia on kuitenkin tutkittu vain vähän tai ei ollenkaan. Aineistoja, kuten kohuttua Tiitisen listaa, ei ole julkaistu. Pesänselvitystä ei ole tehty.

Tilinteko helpottaisi tulevaan varautumista

Kylmän sodan aikaisten KGB- ja Stasi-yhteyksien avaaminen sekä Suojelupoliisin toiminnan selvittäminen saattaisi olla juuri nyt tarpeellisempaa kuin koskaan aiemmin.

Kuten kylmän sodan aikana, myös nyt itänaapurimme kohdistaa Suomeen ja muualle Eurooppaan voimakasta informaatiovaikuttamista ja pyrkii palauttamaan vuosikymmenten takaiset etupiirit ja geopoliittiset jaot.

Parhaillaan etsitään kuumeisesti keinoja suojautua uudentyyppisiltä uhilta ja vaikuttamiskeinoilta. Varautumista tulevaan helpottaisi menneisyyden avaaminen ja ymmärtäminen.

Valitettavasti vastaus lienee jälleen vanha tuttu: koska menneitä ei kuitenkaan voida käsitellä kiihkottomasti, niitä ei pidä käsitellä ollenkaan. Tunkio kun ei kuulemma pöyhien parane.