Muutama viikko sitten tehtiin ensimmäinen yritys yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi. Se kariutui, sillä neuvoteltavat asiat olivat aivan liian suuria annettuun neuvotteluaikaan nähden.
Asian selventämiseksi on sanottava, että palkansaajapuolelle esitetyt työelämän jäykkyyksien poistamiset ja joustojen lisäämiset ja toisaalta työantajalle esitetyt velvoitteet muutosturvan tai työsuhdeturvan parantamisen osalta eivät olleet missään järkevässä suhteessa toisiinsa. Tasapainosta ei ollut tietoakaan.
Elinkeinoelämän näkemykset olivat erityisen piittaamattomia tilanteista, joissa hyvää tulosta tekevä ja voittoa tuottava yritys sanoo väkeä irti tuotannollisista ja taloudellisista syistä vedoten milloin mihinkin Euroopasta vastaisuudessa tulevaan säätelyyn. Aivan erityisesti nostan tikun nokkaan finanssialan, jolla on viime aikoina tehty historiallisen hyvää tulosta. Siitä huolimatta ihmisiä on irtisanottu surutta milloin mihinkin syyhyn vedoten.
Tästä on kohtuus ja oikeudenmukaisuus kaukana. Meno kuvastaa ahneutta, röyhkeyttä ja oman edun tavoittelua.
Ymmärrän toki monen muun suomalaisen palkansaajan tavoin, kun tuotannollisia ja taloudellisia syitä käytetään tilanteissa, joissa yrityksen toiminta on vaakalaudalla ja pyritään löytämään kaikki mahdolliset keinot toiminnan jatkon turvaamiseksi.
Kesä tuo hallitusohjelman perusteella toisen kierroksen yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Hallitus odottaa työelämän osapuolien sitoutuvan kattavasti yksikkötyökustannusten alentamiseen vähintään viidellä prosentilla sekä muutosturvaan ja siihen liittyvään koulutusmalliin 21.8.2015 mennessä.
Lähtökohta ei ole uudessa tilanteessa kovin paljon parempi kuin kuukausi sitten. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että hallitus on pääministerin johdolla liputtanut voimakkaasti työajan pidentämisen puolesta, kun puhutaan yksikkötyön kilpailukykyloikasta.