Jääkäriliikkeessä ja sisällissodassa valkoisten puolella vaikuttanut Kurt Martti Wallenius loi menestyvää sotilasuraa 1920-luvulla ja yleni yleisesikunnan päälliköksi asti. Wallenius kuitenkin erotettiin Teikarin saaren menettämisen jälkeen.
1930-luvun alussa hän otti osaa aktiivisesti äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen toimintaan, joka koitui lopulta Walleniuksen aktiiviuran kohtaloksi.
Walleniusta syytettiin osallisuudesta presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin kyydityksiin 1930, minkä vuoksi hänet erotettiin puolustusvoimien palveluksesta. Tilannetta ei muuttanut edes se, että Wallenius todettiin myöhemmin korkeimmassa oikeudessa syyttömäksi kyydityksiin.
Vaikka Wallenius oli juridisesti puhdas kyydityksistä, hänen maineensa oli pysyvästi tahrittu.
Uuden tutkimuksen mukaan suomalaiset olivat ylivertaisia talvisodassa. Katso video!
5:04
Walleniuksen sotilasura oli ohi tapauksen jälkeen ohi. Hän kuitenkin sai jatkaa reservissä. 1930-luvun alkuvuosina hän otti myös aiempaa näkyvämmän roolin Lapuan liikkeessä ja toimi järjestön pääsihteerinä.
Myöhemmin hänet tuomittiin osallisuudestaan Mäntsälän kapinaan, mikä oli Walleniuksen poliittisen uran loppu.
Mäntsälän kapinan ja samalla koko Lapuan liikkeen kukistumisen jälkeen hän työskenteli muun muassa vapaana kirjailijana, lehtimiehenä ja sotakirjeenvaihtajana.
Talvisodan sytyttyä vuonna 1939 Walleniuksella oli kova palo päästä sotarintamalle. Hän ilmoittautui päämajaan, mutta puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim ei ollut innokas ottamaan Walleniusta sotavoimien palvelukseen.
Lue myös: Pommikoneet kylvivät tuhoa monilla paikkakunnilla 80 vuotta sitten – Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan ilman sodanjulistusta
Taustalla olivat muun muassa Walleniuksen menneisyys, eikä hän todellakaan nauttinut Mannerheimin suosiosta, vaan päinvastoin.
Lopulta Walleniukselle järjestyi paikka Lapista ja hän pääsi palaamaan Suomen sotavoimien palvelukseen.
Lappiin perustettiin uusi Lapin ryhmä, joka oli suoraan pääesikunnan alainen. Ryhmän komentajaksi nousi suoraan reservistä Wallenius. Toistakymmentä vuotta kestäneen tauon jälkeen hän oli jälleen puolustusvoimien palveluksessa.
Yhtenä merkittävänä syynä Walleniuksen paluulle oli Neuvostoliiton hyökkäysten laajuus Lapissa eikä Lapissa ollut riittävästi tarjolla osaavia komentajia. Sen vuoksi Lapin seudun hyvin tuntevana Wallenius oli varteenotettava vaihtoehto tehtävään.
Lue myös: Viinaksilla iso rooli Mäntsälän kapinassa ja Ståhlbergin muilutuksessa
Toinen merkittävä syy oli se, että Walleniuksen ystävällä eversti Aksel Airolla oli vahva vaikutus Mannerheimiin. Hän sai suostuteltua Mannerheimin siihen, että Wallenius kannattaa määrätä kyseiseen tehtävään.
Yhteydenpito Walleniuksen ja päämajan välillä oli niukkaa. Omahyväisenä pidettyä Walleniusta se ei haitannut.
– Airo tiesi toimintatapani ja uskoi avaraan Lapin tuntemukseeni. Ja minä puolestani tietysti jo laajan kokemuksen pohjalta Airon kyvykkyyden. Niinpä yhteistyö rajoittuikin jonkin kirjelmän lisäksi muutamaan puhelinsoittoon koko sodan aikana, Wallenius muisteli myöhemmin.
Vaikka Lapin merkitys sodanjohdon kannalta oli Karjalankannasta vähäisempi, Walleniuksen kaksi kuukautta kestänyt kausi komentajana oli menestyksekäs.
Hän onnistui luomaan johtamistyylillään joukkoihin luottamusta ja puhaltamaan sotilaihin kaivattua taisteluhenkeä. Wallenius osasi lukea lappilaisia sotilaita ja tunsi taistelukentän hyvin.
– Partaa ei ajeta, eikä persettä pyyhitä ennen kuin ryssä on rajan takana, Wallenius komensi joukoilleen.
Ulospäinsuuntautunut käytös kiinnitti lehdistön huomion
Ennen talvisotaa Wallenius oli ehtinyt työskennellä lehtimiehenä, mikä vaikutti siihen, että hän osasi kommunikoida sujuvasti lehdistön edustajien kanssa. Walleniuksen ulospäinsuuntautunut käytös veti huomiota häneen itseensä.
Suomen torjuessa Neuvostoliiton hyökkäyksen ulkomainen lehdistö oli kiinnostunut suomalaisten sisukkuudesta. Wallenius järjesti Rovaniemellä hotelli Pohjanhovissa tiedotustilaisuuksia, joissa kertoi sodan tilanteesta.
Tilaisuuksissa Wallenius osasi esiintyä edukseen ja hänen tiedotustilaisuutensa poikkesivat merkittävästi päämajan puisevista tiedotustilaisuuksista.
Lehdistön mielikuvissa hänestä muodostui jopa suurempi sotapäällikkö kuin niukkasanaisesta Mannerheimista. Tätä ei päämajassa pidetty sopivana käytöksenä, ja Walleniuksen omille tiedotustilaisuuksille pistettiin loppu. Häntä kiellettiin enää järjestämästä niitä.
Siirto Viipurinlahdelle oli valtava pettymys
Karjalankannaksella alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys helmikuussa 1940. Samalla armeijan johto huomasi, että läheinen Viipurinlahti oli jäänyt puolustuksen kannalta liian vähälle huomiolle.
Sodanjohto halusi nopeasti korjata tilanteen ja perusti alueelle uuden Rannikkoryhmän. Wallenius määrättiin sen johtoon.
Walleniukselle siirto oli valtava pettymys. Hän oletti, että olisi päässyt johtamaan suunnittelemaansa vastahyökkäystä Neuvostoliittoon, mutta suunnitelmat hylättiin. Sen sijaan hänet siirrettiin Viipurinlahdelle.
Wallenius saapui Viipurinlahdelle, kun järjestelyt olivat vielä kesken. Hän koki tilanteen katastrofaaliseksi ja hänen näkemyksensä mukaan määrätystä tehtävästä oli mahdotonta selviytyä kunnialla.
Lue myös: Itsenäistyneen Suomen ylimmästä sotilasjohdosta oli vaikea löytää raitista miestä – "Alkoholia käytettiin siinä määrin, että siitä aiheutui ongelmia"
Myöhemmässä Mannerheimille osoittamassaan kirjeessä Wallenius katsoi joutuneensa mahdottomaan tilanteeseen.
– Minkäänlaisia linnoitustöitä ei oltu tehty, vaikka jokaiselle piti olla selvänä, että hyökkäys tulisi tapahtumaan Viipurinlahden ylitse. Toisin sanoen: Viipurinlahden puolustus oli kokonaan ja täydellisesti laiminlyöty.
Epätoivolla varmasti oli vaikutusta Walleniuksen johtamiseen. Pian Teikarin saari menetettiin viholliselle hyökkäyksessä. Yhteydenpito päämajan kanssa oli hidasta ja puutteellista, ja johto alkoi hermostua.
Esimiehet olivat antaneet Walleniukselle ehdottoman käskyn olla luopumatta Teikarin saaresta, mutta käsky saapui perille liian myöhään. Teikari oli jo menetetty, toki ilman komentajan käskyä.
Teikarin menetys johti erottamiseen
Teikarin nopea menettäminen viestitti päämajalle huonoa johtamistaitoa. Saari oli valloitettava välittömästi takaisin. Käskyistä huolimatta Wallenius vastusti vaatimusta takaisinhyökkäyksestä. Hän ei pitänyt Teikarin saaren menetystä oleellisena.
Sotamarsalkka reagoi Walleniuksen kieltäytymiseen erottamalla tämän. Myös epäselvyydet kenraalin henkilökohtaisessa johtamisessa olivat ylittäneet ylipäällikön sietokyvyn.
Lue myös: Suomalaiset olivat ylivertaisia talvisodassa, mutta mitä sitten tapahtui: "Yksi suurimmista väärinkäsityksistä..."
Wallenius oli ollut useaan otteeseen tavoittamattomissa ja päämajan tietoon oli tihkunut useilta eri tahoilta huhuja hänen holtittomasta alkoholinkäytöstään.
Wallenius ilmoittautui päämajassa 4. maaliskuuta. Hän ei hyväksynyt erottamistaan ja viittasi aiempaan menestykseensä pohjoisessa. Argumentti ei kelvannut ylipäällikölle, jota ärsytti Walleniuksen ylimielinen asenne. Hän olisi odottanut erotetulta alamaiseltaan täysin toisenlaista käytöstä.
Viipurinlahden kestäminen oli Suomelle elämän ja kuoleman kysymys
Walleniuksen vaiherikasta sotilasuraa käydään yksityiskohtaisemmin läpi filosofian tohtori ja dosentti Lasse Laaksosen kirjassa Viina, hermot ja rangaistukset (Docendo, 2017).
Kirjassa pureudutaan myös laajemmin suomalaisten sotilaiden alkoholinkäyttöön sotavuosina. Upseereiden reipas alkoholinkäyttö ei sotavuosina ollut mitenkään tavatonta, eikä Mannerheim itsekään tunnetusti ollut raittiusmiehiä.
Wallenius selvitti myöhemmin johtamistaan Viipurinlahdella sotamarsalkalle osoitetussa kirjeessä. Hän ei katsonut toimineensa erottamisen arvoisesti ja arvosteli käskyä vallata Teikari takaisin.
Teikarin menettämiselle Wallenius ei antanut juuri painoarvoa. Silti hän kiisti jättäneensä huomiotta takaisinvaltauskäskyn.
Laaksosen mukaan Walleniuksen puolustautumiseen esittämät väitteet olivat heikkoja ja vailla todisteita. Hänen aktiivisuudestaan Rannikkoryhmän johtajana ei ollut näyttöä, pikemminkin päinvastoin. Takaisinvaltaukseen hän tuskin olisi ryhtynyt.
Laaksosen mukaan strateginen suurhyökkäys Viipurinlahden yli olisi onnistuessaan ratkaissut koko sodan. Jos neuvostojoukot olisivat päässeet etenemään syvälle mantereelle, ties Helsinkiin olisi ollut maahantunkeutujille auki.
Siksi Viipurinlahden kestäminen oli suomalaisille de facto elämän ja kuoleman kysymys.
Viina lääkkeenä katkeruuteen
Wallenius oli jo pitkän aikaa ollut Mannerheimin silmätikku. Hän piti siirtoaan Lapista epäoikeudenmukaisena ja koki Viipurinlahden joukkojen johtamisen tehtäväksi, josta oli mahdotonta selvitä kunnialla.
Sen vuoksi hän purki katkeruuttaan alkoholiin, mikä epäilemättä vaikutti hänen kykyynsä johtaa joukkoja.
Lue myös: Sota-aikana ryyppääminen vaati kekseliäisyyttä: Viinaan käytettiin moottorispriitä ja kuivattuja ulosteita –"Ei paskempaa"
Laaksosen mukaan omapäinen Wallenius ei ollut sopiva henkilö joukkojen johtajaksi. Samalla hän huomauttaa, että Viipurinlahden murtuminen ei ollut yhdestä kenraalista kiinni ja johtamisessa oli Walleniuksen lisäksi muitakin epäselvyyksiä.
Siitä huolimatta päämajan silmissä Wallenius oli syyllinen rintaman murtumiseen. Hänet siirettiin takaisin reserviin, eikä hän ollut välirauhan aikana juuri missään tekemisissä puolustuslaitoksen kanssa.
Jatkosotaan ei tullut kutsua
Kun jatkosota syttyi, Wallenius odotti saavansa kutsun palvelukseen. Pettymyksekseen hän sai kuulla, ettei häntä sijoiteta enää mihinkään.
Wallenius lähetti Mannerheimille kirjeen, missä vakuutti olevansa kelpoinen palvelukseen. Hän tiedosti epäillyn alkoholiongelman olevan esteenä sotilasuransa jatkolle, joten hän otti rehellisesti puheeksi myös alkoholinkäyttönsä eli "alkohoolin".
– Alkohooli ei ole millään tavalla palvelukseni esteenä, sen vakuutan Herra Sotamarsalkalle. Talvisodan aikanakaan en käyttänyt sitä ollenkaan kunnes sain tietää syrjäytymisestäni Lapin joukkojenjohdosta. Minä en ole koskaan ollut alkoholisti, jollaisia miehiä korkeilla komentopaikoilla on ja lisäksi suurella menestyksellä. -- En sitä paitsi ole koskaan kuullut sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies, Wallenius kirjoitti.
"En sitä paitsi ole koskaan kuullut sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies."
Mannerheim vastasi kirjeeseen kolmen viikon kuluttua. Hän viittasi jo ennen liikekannallepanoa hyväksymäänsä sijoitussuunnitelmaan, jonka mukaan komentajanpaikat määrättiin aktiivipalveluksessa olleille kenraaleille. Ainoastaan talvisodassa erityisesti menestynyt kenraali Talvela oli nimitetty reservistä.
Poistettiin upseeriluettelosta
Hieman ennen Mannerheimilta saatua vastausta hän ehti toimittaa päämajaan suojeluskuntapiirin esikunnan sairastoimikunnan pöytäkirjaotteen vapautuakseen reservin luettelosta.
Hänellä oli myös lääkärinlausunto kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen.
Lue myös: Mannerheim katsoi kenraalien juomista läpi sormien, mutta ei suvainnut hermojen pettämistä
Tällä tavoin hän yritti kiertää kohtaloaan ja hivuttautua vapaaehtoisena rivimiehenä rintamajoukkoihin. Turhaan. Häntä ei huolittu armeijan palvelukseen muun muassa korkean iän vuoksi.
Lopulta Wallenius poistettiin upseeriluettelosta 10. lokakuuta 1941 annetulla Ylipäällikön päiväkäskyllä. Se katkaisi lopullisesti Walleniuksen haaveet sotapalvelukseen pääsystä.
Viimeinen yritys oli ajatuksenakin pystyyn kuollut
Viimeisenä keinonaan Wallenius yritti päästä Saksan joukkoihin Lappiin ja lähestyi joukkojen johtajaa suoraan hänelle osoitetulla kirjeellä kesällä 1942.
Joukkojen johtaja, saksalainen kenraalieversti Eduard Dietl vastasi kirjeellä, että haluaisi mielellään tehdä palveluksen, mutta voimassa olevat määräykset estivät sen: Saksan armeijaan ei otettu vapaaehtoisia sotaa käyvistä liittolaismaista, eikä hän voinut toimivaltansa puolesta suomalaiskenraalia alaisuuteensa ottaa.
Laaksosen mukaan Walleniuksen yritys oli pystyyn kuollut, koska hän joutui kirjeessään perustelemaan suoraa lähestymistään sillä, että Mannerheim ei pitänyt hänestä. Saksalaiskenraali ei olisi missään tapauksessa ryhtynyt vaarantamaan välejään Mikkelin päämajaan yhden huonoon valoon ajautuneen ja palveluksesta poistetun kenraalin takia.
Wallenius jatkoi elämäänsä vapaana kirjailijana eikä koskaan päässyt rintamalle. Hän menehtyi vuonna 1984 ollessaan 90-vuotias.
– Kun en päässyt sotaan, aloin kirjoittaa satuja, Wallenius totesi myöhemmin.
Artikkelin lähteenä on käytetty Lasse Laaksosen kirjaa Viina, hermot ja rangaistukset (Docendo, 2017).