Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim katsoi ylimmän upseeriston ja varsinkin suosikkikenraaliensa juopottelua läpi sormien, mutta johtavien upseerien hermojen pettämistä hän kavahti. Näin arvioi kolmen yliopiston dosentti Lasse Laaksonen, jonka kirja Viina, hermot ja rangaistukset – sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918–1945 ilmestyi torstaina.
Mannerheim ei itse tunnetusti sylkenyt lasiin.
– Ei Mannerheimin määrällisesti merkittävä alkoholinkäyttö ainakaan raittiutta edistänyt. Kyllä henkilökohtainen esimerkki varmasti vaikutti, Laaksonen arvioi päämajan tilannetta.
Marsalkan suhtautuminen muun sotilasjohdon juomiseen oli Laaksosen mukaan äärimmäisen valikoivaa.
– Marsalkka ei edes pystynyt puuttumaan tärkeän työparinsa, kenraali A. F. Airon, runsaaseen alkoholinkäyttöön päämajassa. Samoin hän olisi halunnut vaieta toisen suosikkinsa, rintamakenraali Taavetti Laatikaisen juopumusrikkomuksista.
Vähemmän onnekas oli esimerkiksi K. M. Wallenius: alkoholilla oli osuus Mannerheimin inhoaman kenraalin uran katkeamiseen.
Useat juomisesta kärähtäneet korkeat upseerit saivat ylipäälliköltä uuden mahdollisuuden, mutta hermoheikkous oli tyystin eri, kohtalokas asia.
– Mannerheim jollakin tavalla pelkäsi komentajia, joiden hermojen pitävyyteen ei voinut luottaa. Juopottelusta marsalkka pystyi tarvittaessa tukistamaan, mutta stressireaktioita ei ollut mahdollista kontrolloida.
Häilyi sodan johdossa mutta selätti poliitikot
Mannerheimin omat hermot joutuivat erittäin koville Neuvostoliiton kesän 1944 suurhyökkäyksen aikaan. Laaksosen mukaan marsalkka selvisi kiirastulestaan kaksijakoisesti.