Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim katsoi ylimmän upseeriston ja varsinkin suosikkikenraaliensa juopottelua läpi sormien, mutta johtavien upseerien hermojen pettämistä hän kavahti. Näin arvioi kolmen yliopiston dosentti Lasse Laaksonen, jonka kirja Viina, hermot ja rangaistukset – sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918–1945 ilmestyi torstaina.
Mannerheim ei itse tunnetusti sylkenyt lasiin.
– Ei Mannerheimin määrällisesti merkittävä alkoholinkäyttö ainakaan raittiutta edistänyt. Kyllä henkilökohtainen esimerkki varmasti vaikutti, Laaksonen arvioi päämajan tilannetta.
Marsalkan suhtautuminen muun sotilasjohdon juomiseen oli Laaksosen mukaan äärimmäisen valikoivaa.
– Marsalkka ei edes pystynyt puuttumaan tärkeän työparinsa, kenraali A. F. Airon, runsaaseen alkoholinkäyttöön päämajassa. Samoin hän olisi halunnut vaieta toisen suosikkinsa, rintamakenraali Taavetti Laatikaisen juopumusrikkomuksista.
Vähemmän onnekas oli esimerkiksi K. M. Wallenius: alkoholilla oli osuus Mannerheimin inhoaman kenraalin uran katkeamiseen.
Useat juomisesta kärähtäneet korkeat upseerit saivat ylipäälliköltä uuden mahdollisuuden, mutta hermoheikkous oli tyystin eri, kohtalokas asia.
– Mannerheim jollakin tavalla pelkäsi komentajia, joiden hermojen pitävyyteen ei voinut luottaa. Juopottelusta marsalkka pystyi tarvittaessa tukistamaan, mutta stressireaktioita ei ollut mahdollista kontrolloida.
Häilyi sodan johdossa mutta selätti poliitikot
Mannerheimin omat hermot joutuivat erittäin koville Neuvostoliiton kesän 1944 suurhyökkäyksen aikaan. Laaksosen mukaan marsalkka selvisi kiirastulestaan kaksijakoisesti.
Suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen Mannerheim häilyi omalla tontillaan, sodan johtamisessa.
– Tärkeimpien alaisten kuten Airon paineensietokyky oli hädän hetkellä korkealla. Ylipäällikkö Mannerheim hermoili huomattavasti enemmän.
Sen sijaan poliittisena toimijana Mannerheimin valta korostui suurhyökkäyksen aikana ja rauhasta neuvoteltaessa.
– Hän ei piitannut valtaoikeuksiensa rajoista vaan ohjaili valtionjohtoa suvereenisti.
Laaksonen katsoo, että Mannerheim saattoi painaa läheisimpien upseeriensa viinatöppäilyt villaisella osin siksi, että oli heistä täysin riippuvainen johtamisessaan.
– Mannerheimin koulutus ja pätevyys tuon tason tehtäviin oli melko ohut.
Sotahistorian emeritusprofessori Martti Turtola on tästä Laaksosen kanssa samaa mieltä.
– Mannerheimin on täytynyt olla äärimmäisen jännittynyt siitä, että pystyykö hän johtamaan. Siksi hän tarrasi henkilöihin kuten Airo, jotka takasivat, että sotaa johdetaan. Mielestäni Airo oli oikeassa sanoessaan "Mannerheim johti sotaa, minä johdin sotatoimia". Marski ei hallinnut tätä valtavaa koneistoa.
Raivokas kurinpito eilispäivää
Lasse Laaksonen tutki armeijan takavuosien johtoa, mutta hän suostuu tekemään vertauksen Suomen tämän päivän sodanjohtajiin.
– Sodankäynti on teknistynyt siinä määrin, että johtaminen vaatii nyt aivan toisentyyppistä tarkkuutta kuin toisen maailmansodan aikaan. Tuolloin se oli enemmän suoraa komentamista. Nyt sotatoimien johtaminen edellyttää esimerkiksi informaation hallintaa ja monipuolista osaamista – eikä niistä suoriudu kuin selvin päin.
– Enää ei myöskään tarvita sen tyyppisiä raivopäisiä kurinpitäjiä kuin meillä oli viime sotien aikana.
Summaten: lasia kallistavien Eversti Karjuloiden aika on vääjäämättä ohi.