Mainos

Martti, 102, koki tulipalopakkasten keskellä etulinjan kauhut – "Tappaako se meidät tähän suolle”

102-vuotias Martti Mikkonen taisteli Suomen puolesta talvi- ja jatkosodassa. Sekä oma poika että pojanpoika jatkoivat hänen jalanjäljissään pioneeritehtäviin sotilasuralle. Sodan vaikutus hälvenee sukupolvi sukupolvelta, ihan niin kuin hälveni nähty paha vähän kerrassaan Martin mielestä. Suomen parhaana puolena Martti pitää rauhaa, jonka suojissa hänkin on saanut tyhjästä rakentaa kodit perheelleen.

Tammikuu 1940. Martti Mikkonen ja kymmenkunta muuta sotilasta hiihtävät korkeassa hangessa jossain Laatokan pohjoispuolella. On valoisa aamupäivä, ja miehet kartoittavat suoaluetta, johon heidän on tarkoitus asentaa miinoja Neuvostoliiton joukkojen pysäyttämiseksi.

Äkkiä lumi ympärillä alkaa pöllähdellä. Suon takana on venäläisten tykistö, joka on huomannut suomalaiset.

Hankeen sataa kaaritulta. Lähimmät ammukset uppoavat lumipeitteeseen muutaman metrin päähän Martista.

– Poikia ei tarvinnut käskeä, ne menivät. Jäimme siihen luutnantin kanssa kahdestaan. Sanoin, että lähdetäänhän mekin täältä. Jos vaikka sattuukin kohta päähän, niin se on menoa, Martti muistelee nyt, melkein 80 vuotta myöhemmin.

Martti oli tapahtuma-aikaan 24-vuotias ja toimi 33. Pioneerikomppaniassa joukkueen varajohtajana. Muutama kuukausi takaperin, lokakuussa 1939, hän oli saanut muiden palveluskelpoisten suomalaismiesten tavoin kutsun ”ylimääräisiin harjoituksiin”. Käytännössä kyse oli koko kenttäarmeijan liikekannallepanosta.

Martti oli jo kutsun saadessaan vapaaehtoisena suojeluskuntalaisena rakentamassa linnoituksia Leipäsuolla Karjalankannaksella.

– Kerkesimme olla siellä viikon, kun tuli hälytys, että lapiot reppuun ja heti kotipaikkakunnalle ilmoittautumaan.

– Kyytiä odottaessa ohitsemme ajoi pitkä sotilasjuna, jossa oli jo Porin rykmentin varusmiehiä menossa Rajajoelle. Heidät oli otettu sieltä ensimmäisinä ennen kuin reserviläisiä edes ehdittiin kutsua. Siitä junalastillisesta nuoria miehiä näimme, että nyt on tosi kysymyksessä.

veteraani-ensimmainen

”Kyllä se vähän pelotti”

Martti syntyi Heinäveden Leppäsaaressa helmikuussa 1915, vajaat kolme vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Isän vuokraamalla metsäpalstalla oli muutama hehtaari peltoa. Ravinto saatiin omasta rukiista sekä lehmistä, joita oli parhaimmillaan kymmenkunta. Esikoisena Martti oli mukana kaikissa tilan töissä pienestä pitäen.

Varusmiespalvelukseen Martti meni ajan tapaan 21-vuotiaana, pari vuotta ennen kuin talvisota syttyi. Hänestä tuli alikersantti Erillisessä Pioneerikomppaniassa Karjalankannaksella. Tuusniemen suojeluskuntaan, vapaaehtoiseen maanpuolustusjärjestöön, hän oli liittynyt jo rippikoulun jälkeen isän ja naapurinmiehen innoittamana.

Pioneerina Martin tehtäviin sodassa kuului suluttaminen. Sillä tarkoitetaan vihollisen liikkumisen vaikeuttamista ja hidastamista. Käytännössä tämä tapahtuu esimerkiksi kulkureittejä miinoittamalla.

– Taisteluasemien välit olivat paikoittain hyvinkin lyhyitä. Niissä väleissä on oltava esteitä, kun vihollinen hyökkää, Martti selittää.

Pioneerit etsivät hyviä miinoituspaikkoja päiväsaikaan suksilla liikkuen etulinjassa.

– Eihän miinoja voi omalle puolelle laittaa, koska silloin omat joukot joutuisivat menemään niistä läpi. Meille neuvottiin, että tuohon ja tuohon pitää saada este. Mutta löydäpä se sama välikkö yöllä vuoden pimeimpään aikaan. Se ei ollut mikään helppo tehtävä.

– Voin suoraan sanoa, että kyllä se vähän pelotti. Ei yhtään tiennyt, minkä puun takana vihollinen on – kahtooko se jo viiden metrin päässä kuusen takaa, että tuohon ammun. Jos pienikin kuiva oksa rasahti kymmenien metrien päässä, se kuului niin hyvin, että varmasti tiesi, missä vihollinen menee.

Miinoja asentaessa kävi myös onnettomuuksia. 

– Ei niinkään niiden yli tullessa, koska harvassa paikassa niiden yli tarvitsi itse mennä, vaan kun kädet kohmeessa toimit ilman minkäänlaista valoa, Martti selittää.

– Se oli hankalaa hommaa, mutta niinhän se piti tehdä. Piti puolustautua eikä antaa periksi ja sanoa, että lähdetään kotiin. Kunnes sitten kestävyys loppui ja vihollinen olisi lähtenyt painamaan kohti Helsinkiä. Silloin piti tehdä rauha niillä ehdoilla, jotka toinen vaati.

”Tappaako se meidät vielä tähän suolle”

Maaliskuun 13. päivänä vuonna 1940 joukkueenjohtajat tulivat sanomaan Martille ja muille sotilaille, että sota on loppu.

– Kannakselta kuului yhtenä jyrinänä, kuinka venäläinen ampui viimeisetkin paukut pois. Kun kello löi 11, siihen se vaipui. Viimeinenkin tiedustelukone katosi horisonttiin, Martti kertoo.

Raskasta kalustoa ja hevosia ei niin vain siirretty soisesta metsämaastosta. Joukkojen piti odottaa, että kuorma-autot hakisivat heidät pois.

– Yöllä mietimme, tappaako se meidät vielä tähän suolle, jos emme ole määräaikana pois. Niin ei onneksi käynyt. Ehkä armahtivat sen verran, että päästivät.

Seuraavana päivänä odotetut autot saapuivat. Yöksi ehdittiin Suistamolle, joka sekin oli Moskovan rauhan myötä Neuvostoliitolle luovutettua aluetta.

– Istuin siellä pappilan nurkassa reppu selän pehmikkeenä ja valvoin koko yön, Martti kertoo.

– Seuraavana päivänä olimme jo reilusti Suomen puolella. Lehmon kylässä lähellä Joensuuta pääsimme siviilimajoitukseen ja lämpimään ensimmäistä kertaa sitten sotaan lähdön.

Talvi oli ollut harvinaisen kylmä. Martti muistelee pakkasen paukkuneen alituiseen 30 asteen tienoilla.

– Telttoja ei saanut lämmittää päivällä, koska jos vihollinen näkee savun nousevan, niin kohta on pommi niskassa. Yöllä lämmitettiin, minkä kerettiin. Minulta paleltuivat oikean jalan varpaat niin, ettei niissä tänä päivänäkään ole kunnon kynsiä.

veteraani-toinen

”Ota ohjat käsiin ja perusta se komppania”

Talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen myötä Suomi joutui muun muassa luovuttamaan noin kymmenesosan pinta-alastaan Neuvostoliitolle. Samalla noin kymmenesosa kansasta, yli 400 000 ihmistä, joutui jättämään kotinsa ja rakentamaan uutta elämää siinä maassa, joka jäi jäljelle.

Martti palasi talvisodasta isänsä maatilalle Leppäsaareen. Hän teki kesällä heinätöitä entiseen malliin, mutta paikka ei enää tuntunut kodilta.

– Ajattelin, että ei tämä vetele. Miten minä muka täällä elän ja olen.

Kun Puolustusvoimista tiedusteltiin, tulisiko Martti heille töihin, hän ei epäröinyt.

– Armeija oli talvisodan jäljiltä sekaisin. Rintamalle oli jäänyt esimiehiäkin, ja uusia joukkoja piti perustaa.

– Niin minä läksin, syyskuun 14. päivänä vuonna 1940. Liperiin oli kasattu pataljoonien rippeitä, ja minä sain vakituisen paikan ja palkkaa.

Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, Martti siis kuului Puolustusvoimien henkilökuntaan. Hän sai käskyn mennä Heinävedelle perustamaan 15. Pioneerivarastokomppaniaa.

– Päällikön piti odottaa erään talon pihassa, mutta kun ajoin sinne juhannusaattona aamusella, siellä olikin vain 80 muuta miestä. Soitin esimiehelle, mitäs nyt, kun päällikköä ei näy ja yötä vasten pitäisi lähteä liikkeelle. Sanoivat, että ota ohjat käsiin ja perusta se komppania.

Martti teki työtä käskettyä, ja niin hänestä tuli 15. Pioneerivarastokomppanian päällikkö. Hän jakoi miehet nopeasti taitojen mukaisiin ryhmiin ja tehtäviin. Illalla komppania lähti taistelujoukkojen perässä kohti Aunuksen kannasta, Äänisen ja Laatokan väliin. Sijoituspaikka oli Syvärillä Tokkarin kylässä. Läpi jatkosodan heidän tehtävänään oli varastoida ja toimittaa pioneeritarvikkeita Äänisen puolen sotajoukoille.

– Tavaroille piti saada varastot sinne umpimetsään. Lumessa ne olisivat pilaantuneet. Vastaanotimme junakuormittain koneita ja rakennustarvikkeita. Yhdessä vaunussa saattoi olla 10 000 kiloa nauloja ja piikkilankaa. Niiden purkaminen ja joukoille jakaminen oli meidän työmaamme. Ja työtä siinä riitti.

Etulinjaan Martti ei enää joutunut. Kerran venäläisten pommitukset osuivat joukkojen muonavarastoon, mutta siinä ei onneksi menetetty henkiä vaan vähän leipää.

Lotasta vaimo ja lasten äiti

Jatkosodan alussa Martti tapasi muuan mukavan lotan, Toinin, josta tuli hänen vaimonsa.

– Pioneerivarastokomppanialle materiaalia haettaessa joku sanoi, että lähdetäänpäs katsomaan tansseja Alapitkän asemalle. Siellähän se Toini oli, ja se oli minun menoa sitten.

Ihastus johti kirjeenvaihtoon, kihloihin ja avioitumiseen juhannuksena 1942. Toini tuli toimistolotaksi Syvärille. Sodassa sai alkunsa myös pariskunnan esikoinen. Arto syntyi toukokuussa 1944 hieman ennen sodan loppumista.

Martti siirrettiin vähän ennen esikoisen syntymää komppanian päällikön tehtävistä ”huilimaan” armeijakunnan esikunnan toimistoon Petroskoihin, jota suomalaiset kutsuivat Äänislinnaksi. Sieltä hän poistui vasta muiden vetäytyvien joukkojen kanssa kesällä 1944.

– Junamme lähti kotia päin juhannuksen aatonaattona. Matkan varrella oli Elisenvaara, siihen aikaan tärkeä risteysasema. Vain kaksi päivää aikaisemmin venäläisten pommit olivat pyyhkäisseet siellä evakkoja kuljettaneen junan kerta kaikkiaan kappaleiksi.

Kyseisessä pommituksessa kuoli yli 150 ihmistä, suurin osa Karjalasta pakenemaan joutuneita siviilejä.

”Vähän kerrassaan se on siitä häipynyt”

Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Rauhanehdot määritteli Neuvostoliitto. Suomi joutui luovuttamaan talvisodassa jo menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon. Ehtoihin kuului myös esimerkiksi Porkkalan vuokraaminen, armeijan vahvuuden supistaminen sekä sotakorvauksien maksaminen. Lisäksi Suomen piti karkottaa Saksan joukot, mikä johti Lapin sotaan.

– Se oli kauheaa. Sitä mietti, mitenkä tästä selvitään. Asuimme Korialla radan varressa ja näimme, kuinka sotakorvausjunia meni Venäjälle yötä päivää, Martti kertoo.

Martti jatkoi sotilasvirkamiehenä Puolustusvoimissa. Hän toimi esimerkiksi Pioneerikoulussa ja Pioneerirykmentissä. Eläkkeelle hän jäi talouspäällikön tehtävistä Keskussotilassairaalasta Lahdesta vuonna 1975, 60-vuotiaana.

Perhe sai Arton lisäksi vielä kaksi poikaa, Raimon ja Petrin. Kaikista kolmesta tuli pioneereja.

Sitä Martti ei oikeastaan välitä ajatella, miten sodat vaikuttivat häneen.

– Se oli pakkotilanne. Näkihän siellä pahojakin paikkoja, mutta kun asiat muuttuivat kaikkialla rauhallisiksi kotiaskareiksi, niin vähän kerrassaan se on siitä häipynyt, Martti sanoo.

Pojastakin pioneeri

Marraskuu 1963. Arto Mikkonen seisoo rivissä Korian varuskunnassa ja vannoo sotilasvalaa. Yleisössä on myös hänen isänsä, Martti Mikkonen, ja melkein aidan takana oma lapsuudenkoti.

– Muistan, kuinka jännittävää oli lapsena käydä juoksuhaudoissa leikkimässä ja keräilemässä hylsyjä, Arto kertoo.

Alun perin Arto ajatteli suorittavansa varusmiespalveluksensa ”niin kaukana kuin mahdollista”. Käytännön syistä hän kuitenkin jäi Korialle. Siellä toimi myös pioneeripataljoona, joten Artosta tuli pioneeri isänsä tapaan. Reserviupseerikoulussa sotilasura alkoi kiinnostaa toden teolla.

– Kun puhuin isälleni Kadettikouluun menemisestä, hän sanoi, että ei se upseerien elämä kovin hääppöiseltä näytä. Arvostus ja palkkaus olivat sodan jälkeen alamaissa. Myös elämä varuskunnissa, joissa kaikki upseerit yleensä silloin asuivat, oli vähän resuista.

– Isän mielestä olisi kaiketi ollut hyvä, jos minusta olisi tullut insinööri. Sittemmin olen kyllä huomannut, että hän on arvostanut valintaani ja uraani, Arto kertoo.

Työn perässä sinne, minne määrätään

Kun Arto syntyi, jatkosota oli vielä käynnissä – ja isä sotatoimissa. Sodasta ei kotona juuri puhuttu. Lapset kuulivat siitä vain joskus sattumanvaraisesti aikuisten keskustellessa keskenään. Isänmaallisuus ei mitenkään erityisesti korostunut perheessä.

– Ei meillä tarvinnut asennossa seistä. Tietysti kuri oli siihen aikaan toisenlaista, ja selkäänsä kyllä sai, jos teki ilkeyksiä. Mutta isä oli hyvin rauhallinen mies eikä juuri koskaan kimmastunut.

Arto arvelee, että hänen ammatinvalintaansa ohjasi tuttuus ja tietynlainen luonnollisuus.

– Kaupungilla ja kotiympäristössä näki aina sotilaita. Kanssani samaan aikaan Kouvolan Lyseosta ylioppilaaksi kirjoittaneista noin 70 kaverista toistakymmentä lähti Kadettikouluun.

Arto palveli lähes koko virkauransa pioneeritehtävissä, esimerkiksi Pioneerikoulun johtajana sekä Pääesikunnassa pioneeritarkastajana. Puolustusvoimille tyypilliseen tapaan paikkakuntaa piti vaihtaa usein. Aluksi vaimo ja neljä lasta seurasivat mukana, mutta kaikkiaan yli kymmenen vuoden ajan Arto vietti arkipäivät erillään perheestä milloin minnekin päin Suomea määrättynä.

– Ainakin nuoremmille lapsille työni näkyi varmaan lähinnä niin, että isä ei ollut koskaan kotona.

Eläkkeelle Arto jäi Kymen sotilasläänin komentajan tehtävistä vuonna 2004 täytettyään 60 vuotta.

– Olisin voinut vähän jatkaakin, koska työ oli niin mieluisaa. Mutta asetusten mukaan silloin oli jäätävä pois.

”En vaihtaisi”

Syyskuu 1990. Riku Mikkonen seisoo rivissä Korian varuskunnassa ja vannoo sotilasvalaa. Yleisössä on myös hänen isänsä, Arto Mikkonen, ja isoisänsä, Martti Mikkonen. Kuten isoisästä, isästä – ja kahdesta veljestä myöhemmin –, myös Rikusta tulee pioneeri. Jo kutsunnoissa Arton pojan tunnistanut kutsuntalautakunnan puheenjohtaja nimittäin ilmoittaa napakasti: pioneereihin, Korialle!

– Menin inttiin mielelläni, olin odottanutkin sitä. Etukäteen ei toki osannut ajatella, millaista rasitus ja pitkään maastossa oleminen on, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen. Siellä varmistui nuoresta asti pikkuhiljaa kypsynyt tunne, että haluan sotilasuralle, Riku kertoo.

– Isä kehotti harkitsemaan vakavasti muitakin ammatteja. Jotenkin valinta kuitenkin oli itsestään selvä ja luonnollinen.

Riku kasvoi isänsä tapaan Korialla varuskunnan lähellä, välillä myös Haminassa ja Keuruulla varuskunnan aitojen sisällä. Ystäväperheisiin kuului armeijan väkeä, ja toisinaan lapsetkin pääsivät varuskunnan juhliin.

Nyt Riku on sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja työskentelee Pääesikunnan koulutusosastolla toimintakykysektorin johtajana. Päivät venyvät helposti pitkiksi, ja välillä on pitänyt muuttaa, kuten isänkin työn takia aikoinaan.

– Mutta täytyy sanoa, että en vaihtaisi. Tuntuu, että tässä työssä on muutakin merkitystä kuin siitä saatu palkka, Riku sanoo.

Kaatuminen vei sairaalaan

Joulukuu 2017. Suomi valmistautuu juhlimaan satavuotista itsenäisyyttään. Ikkunalaudoille syttyvät kynttilät, salkoihin nostetaan siniristiliput. Televisiosta katsotaan päivällä Tuntematon sotilas ja illalla Linnan juhlat.

Martti Mikkonen on sairaalassa. Siellä hän on ollut siitä lähtien, kun muutamia kuukausia takaperin kaatui pahasti. Mieli tekisi kotiin, mutta siellä ei odota kukaan. Toini-vaimo muutti palvelutaloon kokoaikaiseen hoitoon muutama vuosi sitten.

– Isä oli äidin omaishoitajana melkein satavuotispäiviinsä asti. Pitkään sen jälkeenkin hän pärjäsi kotona veteraanien ateria- ja siivouspalveluiden avulla, mutta sitten tuli tämä kaatuminen ja sairaalakierre. Nyt odotetaan pääsyä kotiin tai jonkinlaiseen kevennettyyn palveluasumiseen, Arto kertoo.

– Isä haluaisi kovasti kotiin, mutta ei tarvita kuin yksi pieni horjahdus, niin hän ei välttämättä pääse ylös tai saa apua mistään. Se vähän pelottaa meitä poikia. Olisi hyvä, jos isä pääsisi paikkaan, jossa apu olisi tarvittaessa lähellä.

Arto käy katsomaansa isäänsä kerran–kaksi viikossa. Muinakin päivinä joku kolmesta veljeksestä on paikalla.

– Ajan myötä isä-poika-suhteeseen on tullut osaltamme mukaan tietysti huolta ja huolenpitoa, Arto sanoo.

veteraani-kolmas

Kiitos veteraaneille

Martti on selvästi ylpeä pojastaan ja pojanpojastaan. Niin kuin tietysti muistakin lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Heistä toinenkin Arton poika, Lauri, toimi hetken aikaa ammattisotilaana muun muassa rauhanturvatehtävissä.

– Kerran olin seuraamassa, kun Arto piti sotilasläänin komentajana paraatia Haminassa. Oli se mukava katsella omaa poikaa komentajana. Ja Riku taitaa olla everstiluutnantti jo nuoremmalla iällä kuin isänsä, Martti sanoo.

Artolla on hieman toisenlaisiakin kokemuksia. Hän kertoo huvittuneena nuorimman poikansa kauhistuksesta, kun isä noin 17 vuotta sitten virassa ollessaan meni katsomaan kuopuksensa sotilasvalaa virkapuvussa.

Erkka katsoi minua ja sanoi, että et kai sinä tullut tänne noissa vermeissä. Mitä kaveritkin ajattelevat? Sanoin, että kävele sinä sitten äitisi kanssa edellä, niin minä kipitän täällä perässä. Loppujen lopuksi kiersimme kuitenkin tupia yhdessä, eikä siitä tainnut mitään kuittia tulla, Arto naurahtaa.

Nyt Arto on toiminut jo vuosikymmenen sotaveteraanien yhdistystyössä.

– Sinä aikana on tullut aivan selväksi, että jos veteraanit eivät olisi silloin tehneet, mitä tekivät, niin ei tässä Suomen satavuotisjuhlia vietettäisi, Arto sanoo.

– Jotkut haluavat puhua hävitystä sodasta, mutta jos sodan päämääränä oli itsenäisyyden säilyttäminen, niin ei sitä kyllä silloin hävitty.

Ja jos venäläisten lumisella suolla tammikuussa 1940 tykittämät ammukset olisivat osuneet yhtään lähemmäs Marttia, ei ehkä olisi myöskään Artoa, Raimoa ja Petriä, tai heidän lapsiaan Rikua, Kristaa, Lauria, Erkkaa, Esaa, Pirittaa, Jounia, Elinaa ja Paavoa. Eikä lapsenlapsenlapsia, joita Martille on siunaantunut jo kaikkiaan 15.

Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi on käynyt jo kutsunnoissakin ja lähtee suorittamaan varusmiespalvelusta ensi kesänä Karjalan prikaatiin. Isoisoisän sotataipale on nuorimmalle sukupolvelle pääpiirteissään tuttu, mutta luonnollisesti tapahtumat ovat heille jo hyvin etäisiä.

– Se, mitä sota on konkreettisesti tarkoittanut, haalistuu sukupolvi sukupolvelta, Riku toteaa.

– En ole tarkemmin ajatellut, lähtevätkö omat lapseni sotilasuralle. He tekevät omat valintansa omilla ehdoillaan. Toki se periaatteessa olisi varmaan ihan hienoa, Riku lisää.

Riku ja Arto ovat yhtä mieltä siitä, että Suomi tarvitsee edelleen omia puolustusvoimia.

– On utopistista ajatella, että maailmassa kaikkien tarkoitusperät olisivat hyvät eikä asevoimia tarvittaisi, Riku sanoo.

Arto huomauttaa, että esimerkiksi Ruotsi on palaamassa yleiseen asevelvollisuuteen siitä jo kerran luovuttuaan.

– Mielestäni Suomi on toiminut viisaasti pitämällä oman armeijan ja puhumalla itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta. Toki siinä uskottavuudessa on aina aukkoja, ja maailman mullistuksien varalta on hyvä olla olemassa ystäviä, Arto lisää.

veteraani-neljas

”Ovat ne olleet karmeita paikkoja”

Riku kertoo töiden puolesta välillä miettivänsä, miten nykyiset parikymppiset pärjäisivät eturintamalla vastaavassa tilanteessa, johon Martti ikätovereineen joutui.

– Mutta en epäile, etteivätkö pärjäisi. Ihminen varmaan kasvaa tilanteen mukaan ja pystyy tekemään raskaitakin asioita, kun on pakko, Riku toteaa.

Arto on niin ikään välillä pohtinut, millaista olisi ollut joutua itse sotaan tai nähdä vielä omien reservi-ikäisten lastensa joutuvan sellaiseen.

– Kun katsoo esimerkiksi uusinta Tuntematonta sotilasta, jonka sotakohtaukset on tehty hyvin realistisesti, niin tulee mieleen, että ne ovat olleet karmeita paikkoja nuorille miehille. Eivät kaikki sinne välttämättä innoissaan menneet, mutta he täyttivät velvollisuutensa. Suomalaiset ovat jotenkin kasvaneet siihen, että kun meitä käsketään, niin teemme, mitä pitää tehdä, Arto sanoo.

– Täytyy vain uskoa ja luottaa, että tämän tyyppisiä sotia ei enää tulisi. Nykyään on paljon muitakin tapoja vaikuttaa ja järjestellä asioita. Vaikka kyllä esimerkiksi Ukrainan tilanne näyttää, että edelleen siellä ihan klassisella tavalla ammutaan ja ryömitään juoksuhaudoissa, Arto sanoo.

”Hyvä maa tämä on”

Martti on jo juhlinut omia satavuotispäiviään. Nyt näyttää siltä, että hän pääsee näkemään myös, kun Suomi täyttää sata vuotta.

– Minä toivon, että jokainen ymmärtäisi, että Suomen kansa on hyvä kansa. Joitakin puutteita ehkä on, mutta joka tapauksessa täällä on hyvä elää ja kuolla. Minullakaan ei ollut kotoa lähtiessä mitään, mutta kaksi omakotitaloa kerkesin rakentamaan. Hyvä maa tämä on, Martti sanoo.

– Parasta Suomessa on jonkinlainen rauhallisuus. Onhan niitä kaikenlaisia ryhmiä, mutta täällä on kuitenkin rauha olemassa. Tännehän tulevat muutkin pakoon.

Martti on saanut tunnustusta ansioistaan myös valtiojohdolta: toissa vuonna tasavallan presidentti kutsui hänet Linnan juhliin.

– Oli se hieno juttu. Kaikesta huolehtivat ja junaliput lähettivät ja olivat ovella vastassa. Presidentin adjutanttikin kävi minua jututtamassa. Ja pienet lapset seisoivat pitkin käytävää Suomen lippujen kanssa, kun nousimme toiseen kerrokseen – voi tavaton, Martti sanoo.

Juhlan lomassa kuultiin tuolloin myös Veteraanin iltahuuto, veteraanien itsensä esittämänä. Mielessään Martti palaa ehkä tänäkin iltana sen kuvailemiin maisemiin – sekä omaan kotiin Korialle, jonne hän edelleen mielellään palaisi. 

Jutun kuvituksessa näkyvän Veteraanin iltahuudon on säveltänyt ja sanoittanut Kalervo Hämäläinen.

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.