Laura Haapala: Joustava työ, epävarma elämä (Like 2016)
Pätkätyöt tai epätyypilliset työsuhteet ovat yhä yleisempiä työn muotoja, ja niiden määrä tuntuu vain lisääntyvän. Yhä useampi ihminen ei pääse perinteiseen palkkatyöhön vaan työtä tehdään projektinomaisesti.
Toisille tämä voi olla haluttu tapa tehdä työtä – saahan siinä usein itse määrätä työtahdin ja valita itseään kiinnostavia töitä. Monille tilanne on kuitenkin toisenlainen, kun haluttuja töitä ei ole tai niitä on liian vähän, myös palkka voi olla selvästi pienempi kuin vakinaisessa työsuhteessa saatu palkka samasta työstä. Vaikka toisinaan ihminen haluaa tehdä pätkätöitä, totuus on kuitenkin se, että useasti niihin joudutaan, kun muuta työtä ei ole tarjolla. Ylipäätään sellaisen työn määrä, josta maksetaan palkkaa, on yhteiskunnassa vähenemässä.
Väitöskirjaa pätkätöistä tekevän Laura Haapalan perusteesi on se, että kun pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, myös yhteiskunnan on muututtava tämän takia. Nyt työelämä ja erilaiset tuet on määritelty melko yksiselitteisesti siten, että ihminen joko on palkkatyössä kiinteällä sopimuksella tai sitten hän on työtön. Pätkätöissä tilanne on kuitenkin se, että ihminen voi olla melkeinpä samanaikaisesti työtön ja työllistetty. Järjestelmä ei kuitenkaan tunnista tällaista työelämää.
Lukuisa määrä kurjia työsopimuksia
Kirjassa on lukuisia esimerkkejä erilaisista pätkätyöläisistä ja sopimusjärjestelyistä, joista nollatuntisopimus lienee tunnetuin. Sellaisen sopimuksen tehnyt voi joutua tilanteeseen, jossa työt loppuvat mutta työnantaja ei kuitenkaan irtisano sopimusta. Työttömyysturvaa saadakseen työttömäksi joutunut työntekijä joutuu itse irtisanomaan nollatuntisopimuksen, mikä johtaa puolestaan pitkään karenssiin. Korvausta ei siis tule ennen kuin karenssi on ohi.
Monilla aloilla myös määräaikaiset työsuhteet ovat lisääntyneet. Työntekijä on ikään kuin jatkuvalla koeajalla eikä pysty suunnittelemaan tulevaisuuttaan – työnantaja puolestaan voi määräaikaisilla sopimuksilla kiertää irtisanomisia.
Itsensätyöllistäjät ovat ihmisiä, jotka ovat käytännössä yrittäjiä - omasta mielestään moni on pakkoyrittäjä. Itsensätyöllistäjien merkittävä sosiaaliturvaongelma on se, että he eivät ole "yrittäjinä" oikeutettuja käytännössä minkäänlaiseen sosiaaliturvaan. Osuuskunnan kautta työskentelevä nettisuunnittelija-graafikko kertoo vierailustaan sosiaalitoimistossa: "Yhtenä kesänä kävin sosiaalitoimistossa, kun olin työttömänä. Ei ollut ruokaa ja kissallakin oli nälkä. Sanoivat, että homman käsittelyssä menee viikko tai jotain. Mietin, että mitähän syön sillä aikaa, ja ne siihen, että lainaa vaikka rahaa jostain. Lainasin mutsilta. Sitten tuli päätös, että olet saanut äitiltäs rahaa, joten me ei anneta sulle mitään."
Työvoimatoimisto tarjoaa palkatonta työtä
Kirjassa kritisoidaan TE-keskusten työllistämisprojekteja, joissa ihminen voidaan laittaa tekemään ilmaistyötä "työnoppimisen" nimissä. "Kuntouttavaan työtoimintaan" voi puolestaan joutua, vaikka olisi täysin kunnossa. Työttömien tekemä ilmaistyö saattaa johtaa kaksien työmarkkinoiden syntymään, joka puolestaan vääristää kilpailua entisestään.
Mitä sitten voisi tehdä? Haapalan yksi vastaus epätyypillisten työsuhteiden ongelmiin on perustulo, jolloin kaikki saisivat saman perussumman valtiolta riippumatta siitä, ollaanko töissä vai ei. Silpputyöläisten asemaa tämä parantaisi huomattavasti, kun myös erilaisten työprojektien välissä olisi olemassa vakaa tulo. Nykyhallitus onkin aloittamassa perustulokokeilua.
Kansalaispalkka on yleensä ymmärretty perustulon synonyymiksi mutta Haapalan mukaan kansalaispalkka voisi olla ihan oikeaakin palkkaa. Kansalaispalkka olisi hänen visiossaan valtion maksama palkka kansalaisilleen silloin kun nämä tekevät ns. kolmannen sektorin työtä, josta ei muutoin välttämättä maksettaisi palkkaa. Ideana tämä kuulostaa hyvältä, mutta Haapala ei pohdi, mistä valtio saisi tähän rahat. Perustulohan on tarkoitus rahoittaa muiden sosiaalitukien karsinnalla, jolloin sen pitäisi olla kustannusneutraali.
Joustava työ, epävarma elämä -kirja on pätevä katsaus prekariaattiin eli silpputöitä tekevien ihmisten elämään. Kirjassa tuodaan myös hyvin esille, kuinka työvoimahallinto ja sen käytännöt eivät ole päivittyneet nykyisen työelämän todellisuuteen. Myös ay-liike tuntuu olevan kuuro silpputyötä tekevien ongelmille. Suuri kysymys kuuluu, tuleeko tästä "prekariaatista" uusi työtätekevä köyhälistö vai onko kysy individualistisesta ryhmästä, joka tekee työtä uudella, vapaalla tavalla (ja saa vieläpä riittävästi palkkaa työstään).
Pertti Nyberg
Kirjoittaja toimii journalistina MTV Uutisissa