Helvi Frick, 96, uskoo Lotta Svärd-järjestön oppien auttaneen elämässä ja olevan ajankohtaisia nykynaisillekin. Rankat muistot tekevät Ukrainan tapahtumista järkyttävää seurattavaa.
Vuoden lotta 2014 ilahtuu haastattelupyynnöstä: Lotta Svärd -järjestö on yhä kunnioitettavaan 96 vuoden ikään ehtineen Helvi Frickin sydäntä lähellä.
– Itsekin ihmettelen, miten olen näin vanhaksi elänyt, Helvi heläyttää.
Helvi Frick aloitti vuonna 1932 pikkulottana ja antoi lottalupauksen vuonna 1935. Ennen sotia hän ehti toimia pikkulottien ohjaajana ja voimistelun opettajana. Helvi iloitsee yhä Lotta Svärd -järjestön kautta saamastaan koulutuksesta.
– Se oli antoisaa aikaa. Kunpa olisi nytkin olemassa jokin lottia vastaava järjestö. Sain siellä oppeja elämää varten.
Lotilta edellytettiin rohkeutta, oppimishalukkuutta ja nöyryyttä. Oppeja sai niin sairaanhoidosta, taloustöistä kuin milloin missäkin avustavissa tehtävissä. Lotat olivat innokkaita oppimaan. Helvi muistaa yhä elävästi, miten pääsi pikkulottana tarjoilemaan upseerien pöytään.
– Kaikki meni hienosti, mutta jälkiruokia tarjoillessa unohdin perunankuorilautasen pöytään. Siitä tuli sanomista, Helvi nauraa nyt.
Helville Lotta Svärd-järjestön suurin anti oli kuitenkin henkisellä puolella. Nuoriin valettiin isänmaanrakkautta, yhteishenkeä ja maanpuolustustahtoa, jotka osoittautuivat tarpeellisiksi tulevina sotavuosina ja myös maan jälleenrakennuksessa.
– Maanpuolustustahto kasvoi meissä 1920- ja -30-luvun nuorissa. Se yhdisti meitä kaikkia. Silloin ei kysytty taustoja tai sitä, mihin puolueeseen kuulut. Yksi syy, miksi Talvisodassa pärjättiin, oli se yhteishenki. Mietimme, mitä voimme tehdä isänmaan hyväksi.
Sitten tulivat Mainilan laukaukset. Sodassa Helvi palveli niin lääkintälottana kuin syvällä rajojen ulkopuolellakin Sortavalassa, Äänislinnassa ja Syvärillä. Työ oli vaarallista mutta tarpeellista, vaikka Helviä nyt hirvittääkin muistella, miten hän saattoi hiihtää yksinään sota-alueella. Erityisesti kotinsa menettäneiden pakolaisten kohtalo kosketti ja järkytti nuorta naista.
– Konekiväärisuihkujen alla vein lapsia metsikköön piiloon. Makasimme hangessa ja kuuntelimme, kun ammukset ropisivat oksistossa. Pelotti, mutta pelko piti panna syrjään, kun oli tehtävä suoritettavana. Oli suojeltava lapsia, Helvi muistelee liikutusta äänessään. Omastakaan suvusta Koivistolta ei jäänyt edes valokuvaa.
Nykyisiä Ukrainan tapahtumia sodan kauhut kokenyt Helvi seuraa sydän syrjällään: miten nykypäivänä voidaan vain mennä toisen itsenäisen valtion alueelle?
Oppeja nykynaisille
Helvin mielestä nykynaisillakin olisi opittavaa lotista, vaikka herttainen rouva huomauttaakin, ettei halua arvostella ketään. Kurinalaisuudesta, sitkeydestä, rohkeudesta ja työteliäästä asenteesta olisi Helvistä kuitenkin yhä hyötyä.
– Pelkään vähän nykynuorten kieltä. Nöyryys ei minusta ole ihmisen itsensä rajoittamista, eikä minusta ihmisarvoa alenna se, että sanon olevani nöyrä työssäni, Helvi miettii.
– Ennen kaikki tekivät nurisematta ja innolla sen, mitä oli tehtävä. Oli yhteishenkeä, tunne siitä, että olimme samassa veneessä.
Helvistä nykyään valitetaan liikaa ja turhasta.
– Yleisöosastoja kun seuraan niin mietin, että pienet ovat huolet. Se on tietysti hyväkin. Pitäisi kuitenkin laajemmin ajatella elämää, kun yksi ainoa elämä meillä vaan on.
Helvi kertoo lotista perityn oppimisen halun ja uteliaisuuden tuovan iloa elämään: kaikesta on hyvä olla kiinnostunut. Yhdistystoiminnassa Helvi on pysynyt aktiivisena sotien jälkeenkin.
– Nyt saa lotistakin puhua. Valvontakomission aikaan piti hävittää kaikki muistot lotta-ajasta. Minä en hävittänyt, vaan tein esimerkiksi lapsille vaatteita lottapuvuista, ja muut muistot laitettiin piiloon. Nyt niitä on ollut esillä näyttelyissä, Helvi iloitsee.