Ville, 31, sai nuorena valokaaresta 25 000 voltin sähköiskun – vaarattomalta tuntunut päähänpisto vei lähes hengen: "Helvetti, jota en toivo kenellekään"

– Ei kukaan meistä pitänyt sitä mitenkään vaarallisena. Pikemminkin se ajatustenvaihto meni korkeintaan niin, että “mennäänkö käymään tuolla, no mennään vaan”.

Valitettavasti poikien kisailu päättyi synkällä tavalla. Saarinen oli kuitenkin ainut, joka sai tällin. Tällin, joka laittoi Saarisen elämän vuosikausiksi raiteiltaan.

– Valokaaren takia koko porukkamme kännykät olivat kaiken lisäksi pimenneet. Kaverit sitten juoksivat pysäyttämään ensimmäisen vastaan tulleen auton.

Urheiluharrastus pelasti varmalta kuolemalta

Saarisen hengen pelastivat paitsi neuvokkaat kaverit, myös hänen itsensä urheiluharrastus. On nimittäin suoranainen ihme, että hän on edes hengissä, ja ylipäätään tätä nykyä toimintakykyinen.

– Minulle annettiin kolmen prosentin selviytymismahdollisuus. Sillä on menty!

Lääkärit kertoivat Saariselle, että hyvä yleiskunto oli pelastanut pojan.

– Jatkuvasta liikkumisesta oli siis hyötyä, hän hymähtää.

Toipumisprosessi oli kuitenkin äärimmäisen raskas. Hän esimerkiksi joutui kolmen vuoden ajan pukeutumaan painepukuun.

– Se on sellainen tosi tiukka asu – vähän niin kuin sukkahousut, mutta paljon tiukempi – jonka tarkoitus on auttaa arpia parantumaan ja pehmentymään nopeammin.

Kaksikymmentä ihonsiirtoleikkausta

Toipuminen oli muutenkin hidasta ja tuskallista. Eniten päänvaivaa tuottivat ihonsiirrot, joita Saariselle tehtiin vuosien aikana yhteensä hätkähdyttävät parisenkymmentä. Kuitenkin lähes puolet hänen ihostaan oli kärsinyt vakavia palovammoja.

– Ensin minuun siirrettiin ihopankista uutta ihoa, mutta ihoni hylki sitä ja syntyi komplikaatioita. Lopulta omaa tervettä ihoani siirrettiin palaneen tilalle. Käytännössä kaikki terve ihoni on ollut käytössä.

Pahimmiksi muistoikseen Saarinen nimeää haavojen kivuliaan hoidon ja sen, että koomasta heräämisen jälkeen häneen kytketty hengitysputki esti häntä puhumasta.

– Asiaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta en voinut sanoa mitään. Se oli todella ahdistavaa. Ja haavoja piti puhdistaa suihkussa kahdesti päivässä. Kun haavoja on koko keho täynnä, niin olihan se hirveää tuskaa.

Koomasta herättyään ja hengitysputkessa nököttäessään Saarinen makasi Helsingissä “käytännössä koko ajan yksin”. Perhe ja kaverit olivat 130 kilometrin päässä Kouvolassa.

– Kyllähän se aika tuskallista oli, hän miettii vuosia myöhemmin.

Lisäksi Saarinen oli myös kokonaisen vuoden pois koulusta, ja vaikka hän saikin yksityisopetusta, joutui hän käymään seitsemännen luokan toistamiseen.

– Ei siinä silloin oikein vielä jaksanut opiskella. Vuoden päästä pystyin kuitenkin palaamaan kouluun lähes täyspäiväisesti.

Ystävien tuella eteenpäin

Lopulta Ville Saarinen palasi Kouvolaan. Häntä hoidettiin Kuusaan sairaalassa.

– Siellä ei enää tarvinnut olla yksin. Melkein koko ajan oli sängyn vierellä joku kaveri.

Teho-osastolla koetun piinan jälkeen olikin huojentavaa huomata, etteivät ystävät olleet hylänneet Saarista, vaikka tämä oli vielä käytännössä vuodepotilas.

– Minut otettiin hirveän hyvin mukaan kaikkiin juttuihin mihin pääsinkin. Kaikki olivat tosi ymmärtäväisiä. Se oli hirveän hieno juttu.

Silti Saarisen operaatioista arpinen iho on hätkähdyttävä näky. Hänellä kesti monta vuotta uskaltaa olla julkisilla paikoilla edes t-paidassa.

– Nykyään ei haittaa, jos ihmiset katsovat ja tulevat kysymään. Mutta kyllä siinä viitisen vuotta meni, että uskalsin olla oma itseni muidenkin kuin ystävien seurassa.

Muutaman vuoden ajan Saarinen kammosi myös junia.

– Kun kävin Kouvolasta Töölössä kontrollikäynneillä, menin aina taksilla. En halunnut aluksi lähellekään junia. Mutta ajan myötä sekin pelko hälveni. Ystävien tuki auttoi tässäkin.

“Helvetti, jota en soisi kenellekään”

Onnettomuudesta on nyt kulunut yli kahdeksantoista vuotta. Nykyään Saarisen elämä on ihan mallillaan, eivätkä arvet vaadi enää erityisiä toimenpiteitä.

– Mutta kyllähän siinä nuoruus meni vähän eri tavalla. Se oli helvetti, jollaista en toivo yhtään kenellekään.

Tämän takia hän ei myöskään pysty kuittaamaan yläasteikäisten nuorten temppuilua ikään kuuluvana kohelluksena.

– Tosin jos meidän ja junan välissä olisi ollut jokin aita, niin tuskin se olisi meitä estänyt. Silti, kyllä ne vaara- ja kieltokyltit ovat siellä ihan syystä.

Hän työskentelee tätä nykyä IT-asentajana. Aiemmin hän toimi lähihoitajana.

– Olen oikeastaan räplännyt tietokoneita koko ikäni. Isälläni oli niitä lapsuudessani kotona kymmeniä, niin niillä sitten opettelin.

Myöskään jääkiekkoharrastus ei onnettomuudesta huolimatta jäänyt.

– Oikea peukaloni joutui kuolioon, mutta se onnistuttiin pelastamaan ja rakentamaan titaanilla uudelleen. Ei se kauhean hyvin liiku, mutta se luudutettiin sellaiseen asentoon, että lätkämaila pysyy kädessä. Se oli tärkeää!

Villen tarinasta uutisoi ensimmäisenä Kouvolan Sanomat.