Korona vei Marjan, 75, arjesta ystävät ja ilon – sai apua vertaistukiryhmästä: "Käymme tyttöjen kanssa skumpalla joka perjantai"
Julkaistu 09.11.2020 06:01
Sanna Pietiläinen
sanna.pietilainen@mtv.fi
Helsinkiläinen Marja Lindqvist näkee jo valoa koronatunnelin päässä. Yksin asuvan rouvan henkistä jaksamista on auttanut tänä syksynä sairaalan vertaistukiryhmään pääsy.
Monet vanhukset ovat kokeneet korona-ajan synkän yksinäisyyden. Yksi heistä on 75-vuotias Marja Lindqvist, joka kertoo koronan tulon Suomeen viime maaliskuussa olleen shokki.
– Asun yksin, eikä minulla ole lapsia tai muutenkaan paljon sukulaisia. Säikähdin, että mistä saan apua. Ei mennyt kuin viikko, ja kaikki palvelutalot menivät kiinni. Olen tottunut käymään niissä syömässä ja tapaamassa kavereita.
Pitkin koronaepidemiaa helsinkiläisrouva on kuitenkin saanut apua eri tahoilta. Pian epidemian Suomeen leviämisen jälkeen hän sai jo soiton seurakunnalta, kun seurakunta tarjosi yhdessä Helsingin kaupungin kanssa apua iäkkäille yksinasujille.
– Minulle sanottiin suoraan, että sinä varmaankin tarvitset apua. Seuraavana päivänä ovelleni tuotiin ruokakassi ilmaiseksi. Aloin itkeä.
Marja Lindqvist harmittelee, ettei pääse koronan takia tapaamaan ystäviä palvelutaloon.
Kehotus karanteeninomaisiin oloihin
Hallitus antoi maaliskuun puolivälissä ohjeen 70-vuotiaille pysyä erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan. Hallitus korosti, että ikäihmisten olisi hyvä noudattaa karanteeninomaisia olosuhteita.
Aluksi Lindqvististä tuntui, ettei hän uskalla mennä kauppaan.
– Lopulta kaupassa oli vain kaksi ihmistä ja myyjät. Siellä sai olla ihan rauhassa.
– Olin viikot yksin. Meiltä kiellettiin kaikki. Se oli kauheaa. Ei voinut tavata kavereita. Kaikki pelkäsivät, että uskaltaako tässä enää tavata ketään.
– Ehdottomasti. Monet 70-vuotiaat tanssivat ja menevät tuolla reippaammin kuin 50-vuotiaat. Toki sairaat ovat asia erikseen, mutta terveet seitsemänkymppiset elävät aktiivista elämää. Ja meidät laitettiin ikään kuin leikkikouluun. Se oli väärin tehty. Mutta toisaalta – ehkä se oli sittenkin oikein tehty, kun on mennyt näin, etten minäkään ole saanut tartuntaa.
Kesää kohti alkoi helpottaa
Toukokuussa kiristävä tilanne alkoi helpottaa. Valoa ja lämpöä tuli lisää ja ulkona saattoi liikkua vapaammin turvavälejä noudattaen.
– Jälkeenpäin ajatellen kevät oli tosi kova koettelemus. Ihmettelen, että selvisin.
Yksi olennainen osa Lindqvistin selviämistä tuntuu olevan, että hän osaa ottaa apua vastaan. Julkisen terveydenhuollon kautta hän oli alkanut käydä psykiatrisen sairaanhoitajan luona jo ennen koronaa.
– Kun olin ollut vuosia yksin eläkkeellä ja sairastellut, alkoi tuntua henkisesti, että nyt tästä ei tule enää mitään. Otin lääkkeitä – muun muassa särkylääkkeitä – enemmän, mitä olisin saanut. Jouduin sairaalaan ja sitä kautta minut ohjattiin psykiatrisen sairaanhoitajan luokse.
Siitä asti kotiavun hoitajat ovat tuoneet hänelle lääkkeet maanantaisin.
– En saa itse enää annostella lääkkeitä, vaan ne tuodaan rullassa, josta otan ne päivämäärän mukaan. Seuraavana maanantaina he aina tarkistavat, mitä olen lääkkeitten kanssa touhunnut.
Koronan iskettyä Lindqvistin oma hoitaja kysyi, haluaisiko hän tulla mukaan vertaistukiryhmään, jossa käsitellään muun muassa koronan aiheuttamaa ahdistusta. Ryhmä alkoi kokoontua viime kuussa.
– Käyn joka tiistai Töölön sairaalassa ryhmässä, jossa on neljä muuta naista ja vetäjä. Me puramme puhumalla koronan aikaista yksinäisyyttä ja mietimme, miten voimme estää neljän seinän sisälle masentumisen.
Uutiset vanhusten kohtaloista lisäävät paineita
Lindqvistin mukaan koronauutisointi lisää vanhusten henkistä painetta. Tartuntoja on levinnyt monissa hoivakodeissa ja asukkaita on kuollut. Suurin osa Suomessa koronaan kuolleista on ollut yli 70-vuotiaita.
– Ryhmässä olemme puhuneet, että emme jaksa enää sitä, kun koronaa ja pahaa oloa tulee tuutin täydeltä. Itsellä on hankala olo jo muutenkin. Yritän vältellä uutisten seuraamista.
Lindqvist ei ole itse sairastellut korona-aikana.
– Eihän se ole ihme toisaalta, kun emmehän me iäkkäät edelleenkään käy missään. Hyvä, jos kaupassa.
Lindqvist kaipaa erityisesti kaupungin palvelukeskuksissa käymistä, muun muassa lounaita ystävien kanssa.
– Meille sanottiin, että ainakin vuoden loppuun palvelukeskukset ovat kiinni.
Lindqvist on kuitenkin keksinyt palvelutalosta tuttujen rouvien kanssa korvaavaa toimintaa.
– Ollaan sovittu parin tutun rouvan kanssa, että tapaamme aina kun mahdollista perjantaina puoliltapäivin ja menemme johonkin kivaan paikkaan Helsingissä ja tilamme pullon skumppaa kolmeen pekkaan.
Perjantain tapaamisissa hän on huomannut muutoksen aiempaan.
– Tyttöjen kanssa ollaan katsottu, että siellä on usein muitakin iäkkäitä. Käymme vain siisteissä paikoissa, ei missään räkälöissä. Sinne tulee vanhuksia, jotka istuvat yksin ja ottavat alkoholia. Hienoja rouvia, joilla on voileipä ja valkoviiniä. Tämä on minusta uusi ilmiö.
Arkirutiinit pitävät pään kasassa
Syksy ja tuleva talvi huolestuttavat Lindqvistiä melkoisesti. Hän ei ole varma, miten jaksaa henkisesti koronan rajoittamaa elämää.
– Olen hankkinut julkisen liikenteen kuukausikortin ja lähden joka päivä ulos. Menen esimerkiksi keskustaan ruokakauppaan. Minulla on nivelrikko ja kuljen rollaattorilla, että kovin pitkiä matkoja en voi tehdä.
Myös seurakunnasta Lindqvist kertoo saaneensa paljon apua korona-ahdingossa.
– Minulla on kirkossa ihana diakoni, joka soitti pahimpaan korona-aikaan joka viikko ja kysyi vointia. Meitä oli muitakin yksinäisiä, joille hän soitti ja tsemppasi.
Lindqvist toivoo, että muutkin iäkkäät ottaisivat vastaan kaiken tarjotun avun.
– Lähetän terveisiä muillekin vastaavassa tilanteessa oleville: ylpeys pois, ottakaa apua vastaan. Ottakaa yhteyttä vaikka kirkon diakoneihin, sieltä saa apua.
– Olen ollut aika avoimin mielin. Eläkeläiselle on paljon tekemistä, jos vain viitsii lähteä. Olen käynyt diakoniakerhoissa ja käsityöpiireissä. Toki korona on sotkenut nämä kuviot aivan täysin.
