Suomalaisten käsitys kuolemasta on viimeisen sadan vuoden aikana muuttunut huomattavasti.
Ennen 1900-lukua käsitykset perustuivat vahvasti luterilaiseen uskontoon. Myös omaisten suorittamat vanhat rituaalit ja perinteet, kuten kotihautajaiset, vainajan vierellä valvominen ja vainajan peseminen, olivat tärkeitä kuolon kohdatessa.
Kuolemanrituaaleissa oleellista oli saattaa vainaja uuteen elämään. Vainajia jopa hieman pelättiin, kertoo historiantutkija ja Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja Ilona Pajari.
– Ajateltiin, että ihminen ei vielä kuoleman hetkellä kuollut kokonaan fyysisesti, vaan saattoi lähteä vaikka kuljeksimaan ennen kuin hänet laskettiin kirkkomaahan, kertoo Pajari, joka työskentelee historian ja etnologian laitoksen dosenttina Jyväskylän yliopistossa.
1900-luvun alussa maaginen maailmankuva oli jo murtumassa. Muista länsimaista poiketen Suomi onnistui kuitenkin säilyttämään vanhat perinteensä poikkeuksellisen pitkään. Perinteiden pitkäikäisyys johtui myöhäisestä kaupungistumisesta, modernisoitumisesta ja maallistumisesta. Länsimaiselle kulttuurille ominainen sairaalakuolema yleistyikin Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Tutkijan mukaan vanhat rituaalit elävät yhä Itä-Suomessa. Samaa kertoo lieksalainen hautausurakoitsija Ismo Tynkkynen, jonka mukaan vainajan kotona käyttäminen on yhä melko yleinen perinne, vaikkakin nykyaikaan päivitettynä.
– Ihan vaan kotipihalla pyörähdetään ja sitten kappeliin. Sen verran on kulttuuri muuttunut.
Kaukainen kalma oman egon käyttöaineena
Pajarin mukaan kuolemasta alettiin etääntyä paradoksaalisesti 1900-luvun alkupuoliskon sotien aikaan. Enää ei kuoltukaan kotona vaan rintamalla. Kylmä sota ja hautausalan nousu etäännyttivät suomalaiset entistä kauemmaksi kuolemasta.