Viime vuosisadalla tapahtui jotakin, mikä etäännytti suomalaiset kuolemasta

Ennen 1900-lukua käsitykset perustuivat vahvasti luterilaiseen uskontoon. Myös omaisten suorittamat vanhat rituaalit ja perinteet, kuten kotihautajaiset, vainajan vierellä valvominen ja vainajan peseminen, olivat tärkeitä kuolon kohdatessa.

Kuolemanrituaaleissa oleellista oli saattaa vainaja uuteen elämään. Vainajia jopa hieman pelättiin, kertoo historiantutkija ja Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja Ilona Pajari.

– Ajateltiin, että ihminen ei vielä kuoleman hetkellä kuollut kokonaan fyysisesti, vaan saattoi lähteä vaikka kuljeksimaan ennen kuin hänet laskettiin kirkkomaahan, kertoo Pajari, joka työskentelee historian ja etnologian laitoksen dosenttina Jyväskylän yliopistossa.

1900-luvun alussa maaginen maailmankuva oli jo murtumassa. Muista länsimaista poiketen Suomi onnistui kuitenkin säilyttämään vanhat perinteensä poikkeuksellisen pitkään. Perinteiden pitkäikäisyys johtui myöhäisestä kaupungistumisesta, modernisoitumisesta ja maallistumisesta. Länsimaiselle kulttuurille ominainen sairaalakuolema yleistyikin Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Tutkijan mukaan vanhat rituaalit elävät yhä Itä-Suomessa. Samaa kertoo lieksalainen hautausurakoitsija Ismo Tynkkynen, jonka mukaan vainajan kotona käyttäminen on yhä melko yleinen perinne, vaikkakin nykyaikaan päivitettynä.

– Ihan vaan kotipihalla pyörähdetään ja sitten kappeliin. Sen verran on kulttuuri muuttunut.

Kaukainen kalma oman egon käyttöaineena

Pajarin mukaan kuolemasta alettiin etääntyä paradoksaalisesti 1900-luvun alkupuoliskon sotien aikaan. Enää ei kuoltukaan kotona vaan rintamalla. Kylmä sota ja hautausalan nousu etäännyttivät suomalaiset entistä kauemmaksi kuolemasta.

– Sota ei ollut samalla tavalla konkreettista kuin toisen maailmansodan aikaan, eikä kuolemaa enää nähty, kun hautaustoimistot suorittivat kuolemanrituaalit. Päästiin siis pelkäämään kuolemaa abstraktiona, eikä se ollut enää arkeen tai omaan elämänpiiriin kuuluva asia, Pajari sanoo.

Suomalaisten käsitys kuolemasta on säilynyt etäisenä sotien jälkeisestä ajasta nykypäivään saakka. Pajarin mukaan nykymedioiden kuolemaa sivuavista aiheista, etenkin julkkisten haastatteluista, voi tehdä havainnon kuolemakäsityksen välineellistymisestä. Tätä hän pitää yhtenä etäännyttämisen muotona.

– Toisen ihmisen kuolema nähdään oman henkisen kasvun välineenä, egon käyttöaineena. Surusta pitää selvitä ja selviytyjä on aina sankari, mikä tekee toisen ihmisen merkityksen välineelliseksi.

Tutkijan mielestä julkisuudessa on harvemmin esillä sellaista repivää surua, josta ei toivu.

– Onko kuolemakin vain väline, jonka avulla ihmisestä tulee yhä menestyvämpi ja onnellisempi?