– Sillä on pirun kova nokka, naureskelee Iivari-harakan adoptoinut Marja Koskinen.
Pitää paikkansa. Kopsahtelee luuhun oikein kunnolla kun Iivari yrittää irrottaa sormustani. Se istuu Marja Koskisen kädellä ja sen viisaan oloiset silmät tarkkailevat miten minä reagoin.
Olemme Marja ja Martti Koskisen pihalla Lopella. Vuoden ikäinen Iivari-harakka keikkuu Marjan kädellä kun Marja esittelee Iivarin talviasumusta. Martti rakensi, Iivari hyväksyi; vajaan neliön kokoinen, sähkölämmitys, reilun kokoinen oleskeluorsi, ruokailunurkkaus, ikkunat kolmeen suuntaan.
– Iivari ymmärtää paljon. Kun sanon, että "menisitkö Iivari omaan kotiin, niin sinnehän se menee", kertoo Marja.
Kaverit kävivät kimppuun
Koskiset löysivät nälkiintyneen harakanpoikasen vuosi sitten omalta pihaltaan, kuusen juurelta. Koskiset ruokkivat lintua ja antoivat sille nimen Iivari, vaikka se voi olla naaraskin.
Iivari vahvistui, mutta sitten lajitoverit kävivät kimppuun ja nokkivat sen lentokyvyttömäksi. Nyt Iivari pomppii pitkin pihaa, mutta ei näytä kärsivän siitä yhtään, sillä vauhti on kova. Se heiluttelee pientä kortta nokassaan ja odottaa Markun jalkojen välissä, että joku ottaisi sen siltä pois.
– Tuota se voi tehdä vaikka puoli tuntia, tuo on sen leikkiä, sanoo Markku ja hilpeä ajojahti alkaa.
Intohimona kaupunkimatkailu
– Se on käynyt Turussa, Helsingissä ja ainakin neljä kertaa Tampereella. Se istuu Mersun takapenkillä omassa häkissään. Kun se nukkuu, se vikisee silleen pienesti. Ehkä se näkee unia, kertoo Marja.
