Aikalaiset muistavat Linnanmäen vetonaulan menneiltä vuosikymmeniltä: kauniit vedenneidot, jotka tippuivat tasanteelta veteen kävijöiden riemuksi. Johanna Seiterä toimi alusta lähtien vedenneitohallin ylläpitäjänä.
Nuori Johanna Seiterä ei arvannut, miten kohtalokkaaksi hänen työnhakureissunsa Linnanmäen huvipuistoon 1950-luvulla muodostuisi.
Mies nimeltä Lauri Seiterä iski silmänsä nuoreen kauniiseen naiseen. Lauri pyöritti tuolloin Linnanmäellä pelihalleja. Hän oli hetkeä aiemmin keksinyt idean kauniista vedenneidoista. Neitoset makasivat tasanteen päällä, ja kun asiakkaan heittämä pallo osui maaliin, tasanne putosi ja neidot lensivät veteen.
− Minullekin tarjottiin vedenneidon pestiä. Kauhistuin ja totesin, ettei missään nimessä! Lauri oli nähnyt minut huvipuistossa ja ilmoitti, että keksikää tuolle tytölle ihan mitä tahansa hommaa, Johanna Seiterä muistelee edesmennyttä miestään.
Vedenneidoksi nuoresta Johannasta ei ollut, mutta sen sijaan hän otti vastaperustetun vedenneitohallin pyörittämisen vastuulleen.
Julkisella paikalla vähäpukeisina esiintyneet naiset olivat 1950-luvulla ilmestys.
− Kyllä he herättivät pahennusta, mutta samalla he olivat todella suosittuja, Johanna muistelee.
Vedenneitohallissa kävi niin innokkaita isiä kuin ministereitäkin. Kävipä itse Urho Kekkonenkin heittämässä palloa.
− Mieleeni on jäänyt myös pieni tyttö, joka taapersi isänsä mukana ja pyysi tätä hidastamaan tahtia. Isällä oli vähän kiire vedenneitojen luo. Joskus nuoret miehet jäivät huvipuiston porttien taakse odottamaan vedenneitojen töiden päättymistä, Johanna muistelee nauraen.
Vedenneidon pesti oli todellisuudessa kovaa työtä. Johanna oppi näkemään tytöistä heti, olisiko heistä kyseiseen hommaan.
− Käyhän se työstä, kun tippuu päivän aikana toistasataa kertaa vesialtaaseen. Veteen piti tippua tietyllä tyylillä, ja allas oli sen verran syvä, että uimataidon tuli olla hallussa.
Yhdessä vaiheessa naisyleisö alkoi vaatia miehiä vedenneitojen rinnalle. 1970-luvulla toive toteutui.
− Tytöt olivat siitä huolimatta suositumpia. Ei miehistä ole vedenneidoiksi, Johanna heläyttää.
Lauri Seiterä laajensi huvittelubisneksiään perustamalla vuonna 1966 Tivoli Seiterän, joka on nykyään hänen poikansa käsissä. Linnanmäen vedenneidot pyörivät rinnalla, kunnes huvitus tuli vuonna 1981 tiensä päähän.
− Naisliike kritisoi vedenneitoja alusta asti. Heidän mielestään vedenneidot eivät sopineet Lasten Päivän Säätiön imagoon. Meillä kävi asiakkaina paljon ministeritason ihmisiä, eikä heiltä tullut koskaan mitään kritiikkiä, Johanna sanoo.
Vedenneitojen paluusta on kyselty silloin tällöin. Johanna ei usko, että nostalginen huvitus tekee enää paluuta.
− En usko, että vedenneidot kiinnostaisivat enää. Aika on toinen. Nykyään tyttöjä näkee ilman vaatteita joka puolella julkisuudessa.
Studio55.fi /Jenni Kokkonen