Tämän syksyn hallituskriisiä on usein mediassa verrattu vuoden 2003 hallituskriisiin. Kuitenkin pääministerin paikalle nousseissa henkilöissä on yksi tärkeä ero, kirjoittaa yhteiskuntatoimittaja Joonas Lepistö.
9. päivä tammikuuta 2013 oli Sanna Marinin tulevaisuuden kannalta erittäin merkityksellinen päivä. Ehkä se merkityksellisin.
SDP:n Tampereen kunnallisjärjestön edustajisto nimesi hänet yksimielisesti ehdokkaakseen valtuuston johtoon seuraavaksi nelivuotiskaudeksi. Harvinaislaatuinen päätös.
Marin yllätti jo vuonna 2012
Syksyn 2012 kuntavaaleissa ensimmäistä kertaa kaupunginvaltuustoon valittu Marin (kahdeksanneksi eniten ääniä Tampereen 16:sta valitusta demarista) raivasi tiensä suoraan valtuustoon kirkkaimmalle paikalle, kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi. Se oli hyvin poikkeuksellista. Paikka oli tavanomaisesti pedattu arvostetuille konkaripoliitikoille.
Edellisissä kunnallisvaaleissa kansa ei vielä innostunut Marinista. Hän sai 160 ääntä ja oli SDP:n yhdeksäs varavaltuutettu. Aktiivisena hän sai kuitenkin jo silloin luottamustehtäviä, hänet nostettiin muun muassa kaupunginhallituksen varajäseneksi.
Paikallisten demariaktiivien mukaan vuonna 2012 kuntavaalien jälkeen puolue teki Tampereella tietoisen linjamuutoksen nostamalla nuoren huipulle vanhan perinteisen "arvostetut konkarit palkitaan" sijasta.
Ehkäpä puolueen äänestäjäkunnan "pappautuminen" oli ylittänyt kriittisen pisteen.
"Hän kertoi haluavansa näkyvän paikan"
Marin käytti ponnahduslaudan tilanteen vaatimalla tavalla. Tässä muutama ote tuon ajan tamperelaisilta demarivaikuttajilta.
"Hän oli hyvin määrätietoinen ja teki työtään päästäkseen tavoitteeseensa. Hän soitti valitsijoita läpi ja puhui omasta puolestaan. Samoin hän ilmoitti, että hän haluaa valtuuston puheenjohtajaksi eli esitys tuli häneltä itseltään."


