Ullakolta löytyi salaperäisiä rintamakirjeitä, jotka paljastavat kotirintaman naisten kätketyn maailman ja surun: "Kaksi vuotta vain yhteen mittaan sotaa ja verta"

Eletään talvea 2004. Miehikkälän Muurikkalassa sijaitsevaa suvun kotitaloa puretaan. 11-henkisen perheen kotitalon pihalla on sota-aikana kokoontunut sotilaita ja lottia, jotka ovat lähteneet rintamalle. Nyt jäljellä on enää yksinäinen vanha navetta, ylikasvanut heinikko ja iso hirsitalo, josta on tarkoitus jättää pystyyn pelkkä pirttihuone. 

Talon ullakolta on heitetty lumihankeen tavaroita, jotka on tarkoitus hävittää. Tuula Ojala huomaa hangessa kasan vanhoja kirjeitä. Kirjeet on tarkoitus polttaa. Hän kerää kirjeet, vie ne pirttiin ja asettelee ne uunin päälle kuivamaan. Nopea katsaus kirjeisiin paljastaa pysäyttävän otteen:

"On kuin luontokin surisi tätä murheista aikaa. Vain sataa vettä metsän puut seistä törröttävät alastomina ja märkinä, kuin joskus marraskuussa. Kaikki on vähemmän juhlan tuntuista, vain luja usko ja luottamus tulevaisuuteen, että kerran on jälleen vapaa Suomi, kumpa sitten me ihmiset osaisimme elää niin, ettei meitä jälleen kohta tarvitsisi sodalla ja verellä rankaista."11.12.1942 Helena

Kirjeet unohtuvat vuosiksi. Ajan myötä selviää, että salaperäisten kirjeiden kirjoittajat ovat jatkosodan aikana kotirintamalla eläneitä naimattomia naisia. Kaikista eniten kirjeitä on kirjoittanut noin 30-vuotias tuntematon Helena. Kirjeiden vastaanottaja Olavi on palvellut sodassa itärintamalla ja kuollut 1960-luvulla, eikä kukaan tiedä, miksi kirjeet on aikanaan piilotettu ullakolle. 

Kirjeitä kirjoitettiin sensuuria uhmaten

"En edes ole nähnyt Sinua vain kirjemaailman puitteisiin on tuttavuutemme rakentunut. Iso nippu on säästössäni lähetyksiäsi. Kuvasi on kaikkein tärkein. Se on jo puolikulunut usein toistuvasta tuijottamisesta." 12.5.1943 Helena

Kenttäposti kuljetti jatkosodan 25.6.1941–19.9.1944 aikana noin miljardi lähetystä. Kirjeet olivat ainoa säännöllisen yhteydenpidon väline rintaman ja kotirintaman välillä. Valtio halusi kuitenkin säädellä ihmisten kirjoittamisen tapoja sensuurilla, josta vastasi Päämaja. Ikävistä ja masentavista asioista ei saanut kirjoittaa rintamalla tai kotirintamalla. Sotilaat eivät saaneet huolestuttaa läheisiään, eikä kotirintamalta saanut kirjoittaa surullisia asioita, jotka olisivat saattaneet alentaa sotilaiden taistelutahtoa. 

Jos kirjeissä kirjoitti kielletyistä asioista, sensuuri mustasi kohdat tai leikkasi ne irti. Kenttäpostin kautta kulkevia kirjeitä tarkastettiin pistokokein. Koska kirjeitä oli valtava määrä, vain murto-osa niistä joutui sensuurin tarkastamaksi. Monet keksivät myös vaihtoehtoisia keinoja kirjeiden lähettämiseen, tai kirjoittivat kielletyistä asioista sensuuria uhmaten.

Kirjeitä kirjoittivat myös "tuntemattomat" kirjoittajat. Usein he olivat yksinäisiä ihmisiä, jotka saivat toisen tuntemattoman vastaanottajan osoitetiedot joko rintamalla palvelevan ystävän tai lehden kirjeenvaihtopalstan avulla. Tuntemattomien kirjoittajien kirjeitä on säilynyt nykypäiviin vain vähän. Säilyneen aineiston vähäisyyden vuoksi aiemmin on ajateltu, että miehet keräsivät tuntemattomia kirjeystäviä lähinnä "kortistoon" ja tuntemattomille kirjoitettiin kevyistä asioista. 

Tuntemattoman Helenan ja Olavin välinen kirjeenvaihto kuitenkin osoittaa, että oletukset tuntemattomista kirjoittajista ovat osoittautuneet vääriksi. 

Rakkaustarina, joka rakentui pelkkien kirjeiden varaan

"Jospa hyvinkin jo pian saapuu kevät ja tuo sen meille niin tärkeän hetken: Nähdä ensikerran, saada tuntea toistemme läsnäolo. Kumpa se hetki toisi kyllin onnea ja ihanuutta, että palkitsisi odotustemme vaivan, ja jättäisi edes kauniin muiston, jos muuta ei. Sitä sitten hellien jäätäisi vaalimaan." Helena 27.12.1942

Kirjeistä paljastuu, että Helena oli saanut Olavin osoitetiedot, kun hänelle selvisi, että Helenan rakas hevonen Urpo oli Olavin hoidettavana rintamalla. Urho ja Helena olivat ryhtyneet kirjeenvaihtoon Urpon vuoksi, mutta lopulta pari rakastui kirjeiden salatuilla lehdillä. He suunnittelivat koko jatkosodan ajan toistensa tapaamista. 

Helena työskenteli maatilalla Lahden Mäkelässä. Hän oli omien sanojensa mukaan kasvanut lapsesta asti poikien seurassa, eikä hänellä ollut naispuolisia ystäviä. Hän ei myöskään tuntenut olevansa ajan naiskuvan mukainen nainen, eikä pitänyt lapsista. Helena kertoi olleensa yksin jo ennen sotaa omasta tahdostaan. Kaipuu rakkautta kohtaan ei silti ollut kadonnut.

"Kerroit, että vain minun kanssani ajatuksesi jaat. Rakas Olavi, minun on päinvastoin, koska omaan vielä täydellisen vapauden joudun silloin tällöin yhden sun toisen huomioon." Helena 3.1.1943.

Helena käsitti naimattomuuden vapautena

1940-luvun yhteiskunnassa naiset jäivät harvoin naimattomiksi, varsinkaan omasta tahdostaan. Helena kertoi Olaville vapaasti irtosuhteistaan, vaikka muun muassa irtosuhteita harrastavia naisia pidettiin sota-aikana "irtolaisina", jotka täytyi passittaa työleireille. Se, miten Helena kuvaa naimattomuuttaan ja irtosuhteiden harrastamista vapautena, tuo historiantutkimukseen täysin uudenlaisen näkökulman kotirintaman naiseudesta.

"Kerron suoraan koko Juhannus touhun. Tääl oli nääks iltamat aattona. Enhän mitenkään voinut niin suurta juhlaa sivu suin mennä, koska kerran yksi (taisi olla ensimmäinen vastaan tulia) pyysi saattaa kotia koska juhla oli loppu ja loppu päässä annoin pojalle myöntävän vastauksen. --Poikaa huvitti olla edelleen seurassani jäi hän nukkumaan, kunnes jouduin seurakseen. Hupaan luisti Juhannus. Minun puoleltani ei ollut hiventäkään vasta rakkautta, vaikka hän höpötteli." Helena 28.6.1943

Tuskin koskaan saadaan varmuutta siihen, miksi Helena kertoi kirjerakastetulleen Olaville irtosuhteistaan niin avoimesti. Hän vaati Olavia kertomaan avoimesti myös tämän irtosuhteista. 

1940-luvulla sekä miehen että naisen tuli ensisijaisesti pyrkiä avioliittoon, josta siunautui lapsia. Sota-aikana kuitenkin vallitsi myös vahva hetkessä elämisen kulttuuri: oli elettävä nyt, kun koska tahansa saattoi kuolla. Se asetti monet tilanteeseen, jossa moraalista tai sensuurista ei välitetty. Siksi tuntemattomille kirjoittajille kerrottuja asioita saatettiin jälkeenpäin pitää häpeällisinä. Monet näistä kirjeistä todennäköisesti hävitettiin tai piilotettiin.

Lue myös: Kommentti: Kun isoäitini löysi ullakolta salaperäisiä vanhoja kirjeitä, käsitykseni sota-ajan naiseudesta mullistui

"Näyttää maailma niin syksyiselle ja synkälle. Kesä kaunein on siirtynyt muistojen joukkoon. Kaksi vuotta vain yhteen mittaan sotaa ja verta. Ja kuinka kauan vielä kestänee? Ei kukaan tiedä mitä varten taistelua on ja miksi taistellaan?" Helena 28.6.1943

Suurin pelko oli, että ihmiset kadottavat itsensä sotaan

Helena ei kyseenalaistanut kirjeissään pelkästään sotaa. Hän kyseenalaisti myös valtion säännöstelypolitiikan.

Talvi- ja jatkosodan aikana kaikkea säännösteltiin pulan vuoksi. Jopa vaatteet ja kynttilät joutuivat säännöstelyn alaiseksi. Säännöstelystä vastasi paljon parjattu kansanhuolto, joka valvoi, että kaupungilla ja maaseudulla ihmiset noudattivat säännöstelyn mukaista kaupantekoa. Säännöstelypolitiikan arvostelu kiellettiin sanomalehdissä ja kirjeissä jatkosodan aikana.

"Kaikki vähitellen muuttuu korvikkeeksi tää mustekaan ei ole enää tavallista. Kirjekuoretkin alkavat jo vähetä, eivät enää myy kuin säännöstellen vain. Kohta taitaa muuttua säännöstelyn alaiseksi sekin, että kenelle kirjoittaa." Helena 29.10.1942

Helena halusi luultavasti suunnata edeltävän otteen suoraan sensuroijalle, mutta kirjekuoresta paljastuu, että sensuuri ei ollut tarkastanut kirjettä. Kirjeessä ei ollut sensuurin tarkastusleimaa.

Vaikka kotirintaman naisia ohjeistettiin pysymään vahvoina ja kannustavina, ikävät tunteet ja särjetyt hetket piirtyivät joidenkin kirjepaperille. Tuntemattoman kirjoittajan kanssa oli helpompaa puhua ikävistä asioista, sillä omaa lähiperhettä ei yleensä haluttu huolestuttaa. Helenan suurin pelko oli, että ihmiset unohtavat ja kadottavat itsensä sodassa.

"Yksiksein olen välistä tanssiksi pistänyt. Ainainen suru ja sodan aiheuttamat huolet tekevät melkein jokaisesta ihmisestä toisen. Kohta kai ei taideta tuntea itseämme. Ja miksikä tää maailma vielä sekaantuukaan?" Helena 19.11.1942

Helenan kohtalo on tuntematon, mutta hänen ja Olavin tarina elää yhä

Helena ja Olavi rakastuivat kirjeiden välityksellä, mutta he eivät tiettävästi koskaan tavanneet. Sodassa heille tärkeintä oli toistensa tuki ja kauniit muistot. Helena sanoikin osuvasti Olaville, että sotakin voi rakentaa jotain, vaikka hajottaisi paljon. 

Kukaan ei vielä tänäkään päivänä tiedä, miten Olavin saamat kirjeet päätyivät ullakolle. Häpesikö hän niiden sisältöä? Oliko kirjeet tarkoitettu hävitettäväksi? Mitä Helenalle tapahtui? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan vastauksia.

Selvää on kuitenkin se, että sota-ajan naisten äänet ovat jääneet kirjeisiin sidottuihin arjen hetkiin, jotka ovat käsin kosketeltavissa vielä monia vuosikymmeniä sodan jälkeen. Vaikka ajatukset, muistot tai ihmiset olisivat jo muuttuneet tai unohtuneet, naisten kirjepaperille piirretty ääni kertoo edelleen tarinaa siitä salatusta maailmasta, jota ei koskaan ollut tarkoitettu kerrottavaksi.

"Ehkä kerran tulee rauha ja vapaus. Koska kerran Suomen kansan osaksi on annettu tällainen tehtävä, kai sen suoritukseen annetaan myös voimia ja kärsivällisyyttä. Ja että rauha mikä tulee, palkitsee rasitusten vaivat. Voi Olavi parhaiten. Odotetaan yhdessä vapauden tuloa." 11.12.1942

Helenan nimi on muutettu yksityisyyden suojan takia.

Muokattu juttua kello 13.42.

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta tänä vuonna valtiotieteiden maisteriksi valmistuva MTV Uutisten toimittaja, jonka valmis gradu ""Kohta taitaa muuttua säännöstelyn alaiseksi sekin, että kenelle kirjoittaa" Kotirintaman naisten suhtautuminen valtion säädöksiin, tiedotukseen ja sodankäynnin motiiveihin jatkosodan aikaisissa kirjeissä" on julkisesti luettavissa heinä-elokuun taitteessa.