Talvi- ja jatkosodan ajan kotirintaman naisia koskevassa historiankirjoituksessa on vallinnut kapea näkökulma. Nykypäiviin säilyneet sota-ajan kirjeet saattavat mullistaa sota-aikaa koskevan maailmankuvan.
Olin 11-vuotias, kun luin ensimmäisen kerran isoäitini Tuula Ojalan löytämiä jatkosodan aikaisia rintamakirjeitä hänen kotitalonsa pirtissä. Isoäiti kertoi löytäneensä kirjeet, kun taloa purettiin. Kirjeet oli heitetty lumihankeen ja ne oli tarkoitus polttaa.
Rakastin lapsena tarinoiden kirjoittamista. Kirjeissä yhdistyivät tarinallisuus ja kauniit kuvaukset, mutta ennen kaikkea niissä kiehtoi mystisyys. Tuntui kutkuttavalta ja kielletyltä ajatella, että joku oli kirjoittanut ja lukenut samaa, käsissäni olevaa kirjettä yli 60 vuotta sitten.
Tiesin aina, että isoäidin löytämät kirjeet eivät olleet yhdentekeviä. Vähän kuitenkaan tiesin, kun kirjeitä pro gradu -työtä varten analysoidessani minulle selvisi, miten erilaisia ja historiankirjoituksessa varjoon jääneiden naisten ääniä tulisin kirjeistä löytämään.
Lue myös: Ullakolta löytyi salaperäisiä rintamakirjeitä, jotka paljastavat kotirintaman naisten kätketyn maailman ja surun: "Kaksi vuotta vain yhteen mittaan sotaa ja verta"
Kokemuksia, jotka koettiin liian hävettävinä tai kipeinä
Kirjeitä pidettiin pitkään historiallisesti epäluotettavina lähteinä. 2010-luvulla kuitenkin ymmärrettiin, että ne ovat erityisiä hetkeen sidottuja kuvauksia sodan arjesta, tunteista ja selviytymisestä. Kirjeet sisältävät yksityiskohtaisia muistoja ja kokemuksia, jotka ovat saattaneet ajan kuluessa muuttua tai unohtua kokonaan.