Edesmennyt isoäitini toivoi yli kymmenen vuotta sitten, että kirjoittaisin hänen ja isoisäni talvi- ja jatkosodan ajalta säilyneisiin kirjeisiin perustuvan kirjan sen jälkeen, kun heistä kumpikaan ei olisi enää keskuudessamme, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Heli Sivunen.
Valtava projekti
Kirjeitä on yli 2 500, ja projekti on niin suuri, että sen aloittaminenkin tuntui aluksi ylitsepääsemättömältä. Minulla oli isoäitini kuoleman aikaan pieni lapsi, olin vaativassa työssä uutispäällikkönä ja pystyin miettimään kirjeitä vain katkonaisesti.
Päätin lopulta vuosi sitten muuttaa elämäni täysin saadakseni tämän tärkeän työn kunnolla käyntiin ja antaakseni sille sen ansaitseman huomion. Olin asunut koko aikuiselämäni Lontoossa ja muutin sieltä takaisin Helsinkiin. Paikkaan, jossa kirjeiden kirjoittajat asuivat, ja josta he rintamalla haaveilivat.
Huolellista työtä
Kirjeet oli säilytetty alkuperäisessä muodossaan rintamamiestalon vintillä, parissa pahvilaatikossa, erilaisilla naruilla tiukoiksi nipuiksi sidottuina. Ne olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa, ja vain muutamassa kirjeessä oli jälkiä kosteudesta tai repeytyneitä sivuja.
Isäni kuoli todella pian muuttoni jälkeen, enkä tämän vuoksi pystynyt projektin alussa mihinkään luovaan työhön.
Onneksi kirjeiden käsittely vaati myös ”mekaanista” työtä, johon kykenin: järjestin täysin sekalaisesti säilytetyt kirjeet aikajärjestykseen ja skannasin ne digitaaliseen muotoon, mikä oli liukuhihnahommaa – tajusin, että muutaman kuukauden aikana toistin fyysisen skannausliikkeen parikymmentätuhatta kertaa.
Tiesin tekeväni arvokasta arkistointityötä, joten pesin käsiäni jatkuvasti, pidin kahvit eri huoneessa ja pärjäsin ilman kynsilakkaa, jottei kirjeisiin jäisi jälkiä.
Lue lisää: Jatkosodan unohdetut apusisaret: Tämä on heidän tarinansa
Kirjan viisi tähteä
Kirjeiden määrä on valtava, ja niiden lukeminen, arkistoiminen ja puhtaaksi kirjoittaminen vie niin paljon aikaa, että kirja valmistuu vasta muutaman vuoden päästä. Luettuani noin 500 kirjettä tajusin kuitenkin ketkä kirjan viisi ”tähteä” ovat, ja mitkä tarinat ovat erityisen järkyttäviä, liikuttavia ja tärkeitä.
Yksi toimittajan työn tärkeimmistä osista on laajan tietomäärän tiivistäminen mielenkiintoiseksi ja mukaansatempaavaksi kokonaisuudeksi. Tiesin, että kyseistä taitoa tarvitaan tässä projektissa.
Toinen oleellinen taito, jota ei usein ajatella tai mainita, on vaisto siitä, mikä on ihmisille uutta tietoa. Toisin sanoen, täytyy rohkeasti olettaa, että jos minä en ole jostain asiasta tai ilmiöstä kuullut, on todennäköistä, että se on myös monelle muulle uusi.
Mikä apusisar?
Yksi kirjan tähdistä on isoisäni kaveriporukan jäsen, nuori nainen, jota turhautti hänen hyödyttömyytensä jatkosodan alettua. Naiset eivät saaneet mennä mukaan taistelemaan, ja hän etsi itselleen roolia.
Yhtäkkiä hän alkoi kirjeissään kutsua itseään ”pikkusisareksi” ja ”apusisareksi” ja sanoi, että hän oli päässyt apusisaren koulutukseen Suomen Punaisen Ristin Sairaalaan. Hän toivoi pääsevänsä sieltä pian sotasairaalaan lähemmäs rintamaa, ja lopulta pääsikin.
Pistin ”Punaisen Ristin sairaalan” Google Mapsiin ja tajusin, ettei sitä ollut enää olemassa. Siitä oli sittemmin tullut Töölön sairaala, joka on nyt suljettu ja myyty. Ryhdyin tutkimaan sairaalaa ja apusisaria, ja tajusin, että tässä juuri oli aihe, josta monet eivät tuntuneet tietävän yhtään mitään.
Lue myös: Lottana 17-vuotiaana toimineella Kaija Uuksulaisella, 96, koskettavat terveiset nuoremmille: "Mulla on semmonen värssy"
Apusisarille kunniaa itsenäisyyspäivänä
Tämän apusisaren tarinaan liittyy paljon muutakin, mutta ne asiat voivat odottaa kirjan julkaisua. Tunnen, että olen luonut ystävyyssuhteen sekä hänen että muidenkin näiden kirjeiden kirjoittajien kanssa.
Koin sen sijaan, että tämän itsenäisyyspäivän aikaan olisi otollinen hetki kertoa vähän hänen työstään.
Halusin tuoda esiin näitä kolmea ja puolta tuhatta naista, jotka halusivat kovasti auttaa sotilaita ja kotimaataan, ja joiden perintö siirtyi eteenpäin nykyisille lähihoitajillemme.